Kun näin, että Traddles taas huolestuneena katseli tätiäni, muistutin häntä toisesta ja viimeisestä kohdasta, johon hän oli kääntänyt huomionsa.
"Sinä ja tätisi annatte minulle anteeksi, Copperfield, jos otan puheeksi ikävän aineen, niinkuin suuresti varon tekeväni", lausui Traddles epäillen; "mutta minä katson tarpeelliseksi johdattaa sitä mieleenne. Sinä päivänä, kuin Mr. Micawber teki muistettavan kanteensa, viittasi Uriah Heep uhkaavaisesti sinun tätisi — puolisoon".
Tätini, joka istui yhtä kankeana ja ulkonaisesti näytti yhtä levolliselta, kuin ennen, nyykäytti suostumukseksi.
"Kenties", huomautti Traddles, "se oli vaan tyhjää hävyttömyyttä?"
"Ei", vastasi tätini.
"Löytyi siis — antakaat minulle anteeksi — todella semmoinen henkilö, vieläpä kokonaan hänen vallassansa?" kysyi Traddles.
"Löytyi, hyvä ystäväni", vastasi tätini.
Traddles ilmoitti nyt ja hänen kasvonsa pidentyivät nähtävästi, ettei hän ollut voinut ryhtyä siihen asiaan; että sillä oli ollut sama kohtalo, kuin Mr. Micawber'in sitoumuksilla, nimittäin, ettei sitä käsitetty niihin ehtoihin, joita hän oli asettanut; ettei meillä enää ollut mitään valtaa Uriah Heep'in suhteen, ja että, jos tämä voisi tehdä meille taikka jollekulle meistä vahinkoa tai kiusaa, hän epäilemättä tekisi.
Tätini pysyi tyvenenä, siksi kuin taas muutamat kyynelet eksyivät hänen poskillensa.
"Te olette aivan oikeassa", lausui hän. "Te teitte hyvin ajattelevaisesti, kun mainitsitte sitä".