"Sinulla on ollut suruja kylläksi, lapsi", sanoi tätini hellästi, "ilman että lisään niihin minun pikku huoliani. Muuta syytä minulla ei olisi voinut olla, Trot, salata sinulta mitään".
"Minä tiedän sen hyvin", lausuin minä. "Mutta kertokaat minulle nyt".
"Tahtoisitko ajaa minun kanssani vähän matkaa huomen-aamulla?" kysyi tätini.
"Kyllä".
"Kello yhdeksän", arveli hän. "Minä kerron sinulle silloin kaikki, rakas poikani".
Kello yhdeksän lähdimme liikkeelle vähäisillä vaunuilla ja ajoimme Londoniin. Me ajoimme pitkän matkan katuja myöden, ennenkuin tulimme yhden noitten suurten sairashuoneitten luo. Rakennuksen edustalla seisoi yksinkertaiset ruumiinvaunut. Ajaja tunsi tätini ja, noudattaen hänen viittaustansa akkunasta, ajoi verkalleen pois; me seurasimme.
"Nyt ymmärrät asian, Trot", lausui tätini. "Hän on mennyt!"
"Kuoliko hän sairashuoneesen?"
Tätini istui liikahtamatta vieressäni; mutta taas minä näin nuot eksyneet kyynelet hänen kasvoillansa.
"Hän oli siellä kerran ennen", lausui tätini vähän ajan perästä. "Hän kitui kauan aikaa — hän oli jo monta vuotta ollut heikkona ja huonona, hävinnyt mies. Kun hän tunsi tilansa tässä viimeisessä taudissa, käski hän noutaa minua. Hän oli kovin surullinen silloin. Kovin surullinen".