Minä menin vanhaan ravintolaan ja lähdin alas katsomaan merta, hoiperrellen pitkin katua, joka oli peitetty hiekalla, meri-ruoholla ja lentävillä vaahdon hahtuvilla, peläten putoavia liuska-kiviä ja tiiliä, ja tarttuen kiinni ihmisiin, joita kohtasin vihaisissa kadun-kulmissa. Rantaa lähestyessäni näin sekä venemiesten että myöskin puolen kaupungin asukkaista väijyvän rakennusten takana, josta muutamat silloin tällöin uljaasti astuivat myrskyn vimmaan katsomaan merelle päin, vaan sysättiin kokonaan suunnaltansa, kun koettivat vinkkuroiden päästä takaisin.
Näihin parviin yhtyen näin vaikeroivia vaimoja, joitten miehet olivat poissa silli- tai ostroni-veneillä, joista sopi liian hyvällä syyllä päättää, että ne olivat hukkuneet, ennenkuin ehtivät pistää johonkin turvalliseen paikkaan. Harmaapäisiä vanhoja purjehtijoita oli joukossa, jotka ravistivat päätänsä, kun katsoivat vedestä ylös taivasta päin, ja mutisivat toisillensa; laivan-omistajia, huolestuneina ja levottomina; lapsia, tunkeuten kokoon ja kurkistellen vanhempia ihmisiä kasvoihin; myöskin tyrnevää sotalaivaston väkeä, hämmentyneenä ja tuskastuneena, kääntäen kiikareitansa merta kohden suojapaikkojensa takaa, niinkuin olisivat vihollista tähystelleet.
Kammottava meri itse huumasi minua, kun sain kylläksi aikaa katsella sitä keskeltä sokaisevaa myrskyä, satelevia kiviä, soraa ja kauheata melua. Kun korkeat vesipenkeret vyöryen tulivat ja korkeimmillansa ollen puhkesivat tyrskyksi, luuli vähimmänkin voivan upottaa kaupungin. Kun peräytyvä aalto käheästi ärjyen syöksi takaisin, näytti se kovertavan syviä kuoppia, niinkuin se olisi aikonut uurtaa maan perustukset. Kun siellä täällä lakkipää laine jyskien ryntäsi esiin ja paiskausi kappaleiksi, ennenkuin se saapui rannalle, näytti jokainen katkelma viimeisestä kokonaisesta laineesta omistavan tämän täyden vihan ja rientävän kerättäväksi uuden hirviön siittämiseen. Läikkyvät vuoret muuttuivat laaksoiksi, läikkyvät laaksot (joku yksinäinen myrskylintu ammahti välisti niitten poikki) nousivat vuoriksi; isot vesi-joukot vapisivat ja järisyttivät kohisten rantaa; jokainen veden luoma hyökkäsi heti, kuin se oli syntynyt, rajusti eteenpäin, muuttaaksensa muotoa ja sijaa ja työntääkseen pois toista muotoa ja sijaa; valheranta taivaanrannalla nousi ja laski torneineen huoneineen; pilvet samosivat nopeina ja paksuina; minusta oli kuin olisin nähnyt koko luonnon hajoavan ja heitettävän ylös alaisin.
Kosk'en tavannut Ham'ia noitten ihmisten parissa, joita tämä muistettava tuuli — sillä sitä muistetaan vielä niillä paikoilla kaikkein kovimmaksi, mitä ikinä tiedettiin tällä rannikolla puhaltaneen — oli saattanut kokoon, lähdin astumaan hänen asuntonsa luo. Se oli suljettu, ja kun ei kukaan vastannut koputukseeni, menin takateitä ja sivukujia myöden sille veistämölle, jossa hän työskenteli. Minä kuulin siellä, että hän oli mennyt Lowestoft'iin jotakin kiireistä laivankorjausta varten, jossa hänen taitoansa tarvittiin; mutta että hän hyvään aikaan seuraavana aamuna tulisi takaisin.
Minä palasin ravintolaan, ja kun olin pessyt ja pukenut itseni ja koettanut saada unta, vaikka turhaan, oli kello viisi jälkeen puolen päivän. Minä en ollut istunut viittä minutia kahvihuoneen valkean edessä, kuin kyyppäri, joka tuli sisään muodoksi sitä kohentamaan, mutta toden teolla haastelemaan kanssani, kertoi minulle, että kaksi hiililaivaa oli mennyt pohjaan miehineen kaikkineen parin penikulman päässä, ja että muutamien muitten laivojen oli nähty taistelevan kovasti ulkosatamassa ja hengen perästä koettavan pysyä poissa rannasta. Jumala olkoon heille armollinen ja kaikille purjehtija raukoille, jos meillä on toinen samanlainen yö, kuin viimeinen!
Oloni tuntui kovin kolkolta ja yksinäiseltä, ja minä olin Ham'in poissa-olosta enemmän levoton, kuin asianhaarain johdosta olisi odottanut. Minä olin viimeisistä tapauksista syvästi liikutettu, oikein tietämättä, missä määrässä; ja pitkä olemiseni kiivaassa tuulessa oli kokonaan hämmentänyt minut. Oli semmoinen sekavuus ajatuksissani ja muistoissani, että olin kadottanut selvän tiedon ajasta ja paikasta. Niinmuodoin, jos olisin lähtenyt ulos kaupunkiin, en olisi, luullakseni, kummastellut, vaikka olisin kohdannut jonkun, jonka tiesin varmaan silloin olevan Londonissa. Jonkunlainen kummallinen tylsyys valloitti tässä kohden minut. Kuitenkin mieleni myöskin oli terävä kaikissa muistoissaan, joita tämä paikka aivan itsealtaan herätti; ja ne olivat erittäin tarkat ja elävät.
Tässä tilassa yhdistyi kyyppärin kauhea sanoma noista laivoista kohta ja ilman mitään minun tahtoni ponnistusta levottomuuteeni Ham'in puolesta. Minä olin vakuutettu, että minua aavisti, että hän oli palannut Lowestoft'ista merta myöden ja hukkunut. Tämä aavistus kasvoi niin voimakkaaksi minussa, että päätin mennä takaisin veistämölle, ennenkuin söin päivällistäni, ja kysyä veneen-rakentajalta, pitikö hän ollenkaan luultavana, että Ham yrittäisi palaamaan merta myöden. Jos hän antoi minulle vähintäkään syytä ajatella niin, oli minun aikomus heti lähteä Lowestoft'iin estämään sitä sillä, että otin hänet mukaani sieltä.
Minä tilasin kiireesti päivällistä ja menin takaisin veistämölle. Minä tulin viimeisellä hetkellä, sillä veneen-rakentaja sulki juuri, lyhty kädessä, veistämön porttia. Hän nauroi suorastaan, kun tein hänelle tämän kysymyksen, ja sanoi, ettei semmoista tarvinnut pelätä; ei yksikään ihminen, oli hän järjellänsä tai järjeltänsä, lähtisi ulos semmoisen puhurin käsiin, saatikka Ham Peggotty, joka oli syntynyt merimieheksi.
Minä olin edeltäpäin tietänyt tämän niin hyvin, että minua oikein oli hävettänyt tehdä sitä, jota minun kuitenkin oli ollut sisällinen pakko tehdä, ja palasin nyt ravintolaan. Jos semmoinen tuuli voi enentyä, luulen, että se enentyi. Vonkuna ja viuluna, ovien ja akkunain pauke, takantorvien humina, yksin sen rakennuksenkin näennäinen hetkuminen, joka suojeli minua, sekä meren kamala pauhina olivat vielä hirmuisemmat, kuin aamulla. Mutta nyt oli lisäksi pilkkoisen pimeä; ja tämä tuotti myrskylle uusia kauhuja, todellisia ja luultuja.
Minä en voinut syödä, en voinut istua alallani, en voinut ryhtyä mihinkään. Minussa oli sisällisesti jotakin, joka heikosti vastasi ulkonaiseen myrskyyn, myljäsi muistini syvänteet ja kuohutti niitä. Keskellä tätä häiriötä ajatuksissani, jotka hyllyivät huimasti, kuin rönkyvä meri — olivat kuitenkin myrsky ja tuskani Ham'in puolesta aina edessäni.