"Viat!" huudahti hän, purskahtaen kiivaasen itkuun. "Kuka rohkenee panetella häntä? Hänen sielunsa oli parempi, kuin miljonien semmoisten ystävien, joitten seuraan hän alentui!"
"Ei kukaan ole voinut rakastaa häntä enemmän, ei kukaan voi pitää häntä kalliimmassa muistossa, kuin minä", vastasin minä. "Minä aioin sanoa, jollette sääli hänen äitiänsä taikka jos hänen vikansa — te olette olleet katkera niitten suhteen —"
"Se ei ole totta", huudahti hän, repien mustia hiuksiansa; "minä rakastin häntä!"
"— eivät voi", jatkoin, "lähteä teidän muististanne tämmöisenä hetkenä, pitäkäät tätä henkilöä edes semmoisena, kuin jotakuta, jota ette ennen ole nähneet, ja antakaat hänelle jonkunlaista apua!"
Koko tämän ajan oli Mrs. Steerforth ollut muuttumatta, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut muuttua. Hän istui liikkumatonna, jäykkänä, tuijottavana; voikeroi tuon tuostakin samalla mykällä tavalla ja samalla avuttomalla pään liikunnolla, mutta ilman mitään muuta elon merkkiä. Miss Dartle laskeusi yht'äkkiä polvilleen hänen eteensä ja alkoi höllittää hänen pukuansa.
"Olkaat kirottu!" lausui hän ja loi silmänsä minuun vimman sekaisella surulla. "Se oli onneton hetki, jona tulitte tänne! Olkaat kirottu! Menkäät!"
Huoneesta astuttuani kiirehdin takaisin soittamaan kelloa, sitä pikemmin saadakseni palvelioita liikkeelle. Miss Dartle oli silloin ottanut tunnottoman ruumiin syliinsä ja yhä polvillansa itki sen vieressä, huusi sitä nimeltä, tuuditti sitä edestakaisin povellansa, niinkuin lasta, ja koetti kaikkia helliä keinoja, toinnuttaaksensa nukkuvia aisteja. Kosk'en nyt enää pelännyt häntä jättämästä, käänsin hiljaa takaisin jälleen ja panin lähteissäni talonväen liikkeelle.
Myöhempänä päivällä palasin, ja me asetimme ruumiin äidin huoneesen. Äidin laita oli aivan sama, juteltiin minulle; Miss Dartle ei silmänräpäykseksikään jättänyt häntä; lääkärit olivat saapuvilla ja useita keinoja oli koetettu; mutta hän makasi niinkuin kuvapatsas, paitsi että hän silloin tällöin heikosti voikersi.
Minä astuin kolkon rakennuksen lävitse ja laskin alas kartiinit, viimeiseksi siinä huoneessa, jossa vanha koulukumppanini makasi. Minä nostin ylös hänen raskaan kätensä ja pidin sitä sydäntäni vastaan; ja koko mailma näytti minusta olevan pelkkää kuolemaa ja äänettömyyttä, jota ainoastaan hänen äitinsä voikertaminen keskeytti.