Lapsiakin neuvottiin itsekutakin puolestaan pistämään puulusikkansa Mr. Micawber'in pikariin ja meidän onneksemme maistamaan sen sisällystä. Kun tämä oli tehty, nousivat tätini ja Agnes ja jättivät siirtolaiset hyvästi. Oli surullinen ero. He itkivät kaikki; lapset häärivät Agnesin ympäri viimeiseen hetkeen saakka; ja me jätimme Mrs. Micawber raukan sangen surkeaan tilaan nyyhkimään ja itkemään himmeän kynttilän viereen, josta huone virran puolelta varmaan sai kurjan majakan muodon.
Minä lähdin seuraavana aamuna taas alas katsomaan, olivatko he poissa. He olivat lähteneet veneellä varhain, noin kello viisi aamulla. Se oli kummallinen esimerkki minulle siitä tyhjyydestä, jota tämmöiset eroamiset synnyttävät, sillä vaikka muistoni heistä ja rappeutuneesta ravintolasta ja puu-portaista oli vaan yhden yön vanha, näyttivät molemmat kolkolta ja autiolta nyt, kun he olivat menneet.
Iltapuolella seuraavana päivänä lähdimme, vanha hoitajattareni ja minä, alas Gravesend'iin. Me tapasimme laivan virralla ja sen ympäri koko joukon veneitä. Sovelias tuuli puhalsi, ja lähdön merkki näkyi maston latvasta. Minä hyyräsin heti veneen ja me laskimme ulos sen luo; ja siitä vähäisestä sekasohron pyörteestä päästyämme, jonka keskikohta se oli, nousimme sen kannelle.
Mr. Peggotty odotti meitä siellä. Hän kertoi minulle, että Mr. Micawber vast'ikään oli uudestaan vangittu (nyt viimeinen kerta) Heep'in haaston johdosta, ja että hän oli pyyntöni mukaan maksanut rahat, jotka minä nyt maksoin takaisin hänelle. Hän vei meidät sitten alas välikannelle; ja siellä jokainen pelko, joka minulla oli, että hän olisi saanut kuulla jotakin huhua siitä, mitä oli tapahtunut, haihtui, kun Mr. Micawber hämärästä astui esiin, tarttui hänen käsivarteensa ystävän ja suojelian muodolla ja kertoi minulle, että he tuskin hetkeäkään olivat olleet erinänsä edellisestä yöstä saakka.
Näkymö oli niin outo minulle, niin ahdas ja pimeä, että alusta tuskin selitin mitään; mutta kun silmäni tottuivat pimeään, eroitin vähitellen kaikki paremmin, ja minusta oli kuin olisin seisonut keskellä jotakin Östaden maalausta. Laivan isojen palkkien, laipioin ja rengaspulttien välissä, niinkuin myöskin siirtolaisten makuu-kojujen, arkkujen, myttyjen, tynnyrein ja kaikenlaisten tavara-kasojen lomassa — joita heiluvat lyhdyt sieltä täältä valaisivat ja paikottain taas se keltainen päivän-kajastus, joka hairahtui alas jotakin tuulitus-purjetta tai laivan-luukkua myöden — oli taajaan tungettuina ihmisjoukkoja, jotka rupesivat keskinäiseen tuttavuuteen, jättivät toisensa hyvästi, puhuivat, nauroivat, itkivät, söivät ja joivat. Muutamat olivat jo asettuneet sille parin jalan avaralle tilalle, joka tuli heidän osaksensa; heidän pikkuinen taloutensa oli järjestetty ja heidän vähäiset lapsensa nostetut palleille taikka kääpiön-kokoisille nojatuoleille; toiset eivät enää toivoneetkaan löytävänsä lepopaikkaa ja liikkuivat ympäri alakuloisina. Sylilapsista asti, joilla oli vaan viikko tai kaksi elämästä takanansa, kymäräselkäisiin vanhoihin miehiin ja naisiin, joilla näytti olevan vaan viikko tai kaksi elämästä edessään; peltomiehistä alkaen, jotka toden perään veivät myötänsä Englannin multaa saappaittensa alla, seppiin saakka, jotka ihossaan ottivat mukaansa näytteitä sen noesta ja savusta — näytti jokainen ikä ja elin-keino olevan sullottu kokoon välikannen kapealle alalle.
Kun loin silmäni ympäri tätä paikkaa, luulin näkeväni jonkun Emilyn muotoisen henkilön istuvan erään avonaisen portin luona, yksi Micawber'in lapsista vieressään; se herätti ensin huomiotani, kun toinen henkilö suudellen erosi siitä ja, levollisesti astuen hyörivän joukon lävitse, muistutti minua — Agnesista! Mutta suuressa liikkeessä ja hämmingissä ja omien ajatuksieni epävakaisuudessa katosi se jälleen näkyvistäni, ja minä tiesin vaan, että se aika oli läsnä, jolloin kaikki vieraat kehoitettaisiin lähtemään laivasta; että hoitajattareni itki arkulla vieressäni; ja että Mrs. Gummidge, jota joku nuorempi, alaspäin notkistunut nainen mustissa vaatteissa auttoi, ahkerasti järjesti Mr. Peggotyn tavaraa.
"Onko teillä mitään viimeistä sanaa, Mas'r Davy?" kysyi hän. "Onko mitään unhottunut, ennenkuin eroamme?"
"Yksi asia!" lausuin minä. "Martha!" —
Hän koski sen nuoremman naisen olkapäätä, jota olen maininnut, ja
Martha seisoi edessäni.
"Jumala siunatkoon teitä, te kunnon mies!" huudahdin minä. "Te otatte hänet mukaanne!"