Minä lähdin Englannista edes silloinkaan tietämättä, kuinka kova se isku oli, jota minun tuli kestää. Minä jätin kaikki, jotka olivat rakkaat minulle, ja lähdin pois siinä luulossa, että olin iskun kestänyt ja että kaikki oli ohitse. Niinkuin mies sotatanterella saa kuolinhaavan, vaan tuskin tietää, että hän on satutettu, niin en minäkään, kun jäin yksikseni harjaantumattoman sydämeni kanssa, likimainkaan aavistanut sitä haavaa, jota vastaan sydämeni täytyi taistella.
Tämä tieto ei kohdannut minua äkisti, vaan vähitellen ja askel askeleelta. Se yksinäisyyden tunne, jolla lähdin ulkomaalle, syveni ja kasvoi joka hetki. Ensiksi se oli raskas kadon ja surun tunne, jossa en voinut eroittaa paljon muuta. Huomaamatta muuttui se toivottomaksi tiedoksi kaikista, mitä oli minulta mennyt — rakkaus, ystävyys, hellyys; kaikista, mitä oli rauennut — ensimäinen luottamukseni, ensimäinen mielitaipumukseni, koko elämäni ihana unelma; kaikista, mitä nyt oli jälellä — kolkko, tyhjä erämaa, joka katkeamatta ulottui laajalta ympärilleni synkkään taivaan-rantaan saakka.
Jos suruni oli itsekäs, en tietänyt, että se oli. Minä murehdin vaimo-lapsukaistani, joka niin nuorena temmattiin pois kukoistavasta mailmastaan. Minä murehdin nuoruuden ystävääni, joka olisi voinut saavuttaa tuhansien rakkauden ja ihmetyksen, niinkuin hän aikaa sitten oli saavuttanut minun. Minä murehdin sitä rakastavaa, särkynyttä sydäntä, joka oli saanut levon myrskyisessä meressä, ja noita maasta lähteneitä jäännöksiä siitä yksinkertaisesta kodista, jossa lapsena kuulin yö-tuulen puhaltavan.
Siitä karttuneesta raskasmielisyydestä, johon vaivuin, ei minulla viimein ollut mitään toivoakaan koskaan päästä. Minä kuljin paikasta paikkaan, kaikkialla kantaen taakkaani muassani. Minä tunsin nyt koko sen painon; ja minä näännyin sen alla ja sanoin sydämessäni, ettei se milloinkaan enää voisi keventyä.
Kun tämä epätoivo oli pahimmillansa, luulin, että kuolisin. Välisti ajattelin, että tahdoin kuolla kotona ja käänsin todella takaisin matkallani, että joutuisin sinne pian. Toisin aioin lähdin yhä kauemmaksi pois kaupungista kaupunkiin, etsien, en tiedä mitä, ja koettaen jättää, en tiedä mitä, taakseni.
Minä en pysty seuraamaan yksittäin niitä kaikkia vaikeita surun vaiheita, joita koin. Semmoisia unelmia löytyy, joita voi vaan vaillinaisesti ja epämääräisesti kuvata; ja kun pakoitan itseäni katsomaan takaisin tähän elämäni jaksoon, tuntuu siltä, kuin muistuttaisin mieleeni semmoista unelmaa. Minä näen itseni uneksijan tavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka tarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa, tuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa, eriskummallisissa kaduissa — historian ja fantasian vanhoissa olopaikoissa — kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin huomaten esineitä, kun katoovat edestäni. Haluttomuus kaikkiin, paitsi kalvavaan suruuni, oli se yö, joka peitti harjaantumattoman sydämeni. Sallikaat minun katsoa ylös siitä — niinkuin, kiitos Jumalan! viimein tein — ja sen pitkästä, kolkosta, kurjasta unelmasta koittavan valon puoleen.
Monta kuukautta matkustin, tämä yhä pimenevä pilvi väikkyen mieleni ylitse. Eräät salaiset syyt, joitten vuoksi en tahtonut lähteä kotiin — semmoiset syyt, jotka silloin turhaan taistelivat minussa, selvempinä ilmestyäksensä — saivat minut jatkamaan pilgrimi-retkeäni. Välisti olin rauhattomasti muuttanut paikasta paikkaan mihinkään pysähtymättä; välisti olin viipynyt kauan yhdessä kohden. Minulla ei ollut mitään tarkoitusta, ei mitään kannattavaa sielua itsessäni, missä ikänänsä olin.
Minä olin Schweizissä. Minä olin tullut sinne Italiasta jotakin noita suuria Alpin-solia myöden ja olin sen jälkeen oppaani kanssa astuskellut tunturi-polkuja. Jos nämät kammottavat erämaat olivat vaikuttaneet sydämeeni, en ainakaan tietänyt siitä mitään. Minun mielestäni oli kyllä ylevyyttä ja ihmeellisyyttä hirveän korkeissa vuorissa ja äkki-jyrkissä syvänteissä, kohisevissa koskissa ja lumi- ja jääkentissä, mutta tähän saakka ne eivät olleet opettaneet minulle mitään muuta.
Eräänä iltana tulin ennen päivänlaskua johonkin laaksoon, jossa minun oli määrä levätä. Kun astuin alas siihen pitkin suikertelevaa polkua sillä vuorenvietoksella, josta näin sen kumottavan kaukaa alhaalta, luulen, että joku kauan aikaa poissa ollut kauneuden ja tyvenyyden tunto, joku laakson rauhasta syntynyt, lievittävä vaikutus heikosti virisi rinnassani. Minä muistan, että kerran seisahduin jonkunlaisella semmoisella surulla, joka ei ollut kokonaan masentava, ei aivan toivoton. Minä muistan melkein luulleeni, että joku muutos parempaan päin oli mahdollinen minussa.
Minä saavuin laaksoon, kun ilta-aurinko paisti niille kaukaisille lumi-harjanteille, jotka yli-ympäriltä sulkivat sitä niinkuin ikuiset pilvet. Ne vuoret, joitten rotkossa vähäinen kylä sijaitsi, olivat juureltaan muhkean viheriät; ja ylipuolella tätä hempeämpää kasvillisuutta kohosi tummia honkametsiä, jotka, niinkuin vaajat, halkaisivat talviset hanget ja suojelivat lavineilta. Vielä korkeammalla näkyi rivittäin rousteisia rinteitä, harmaita kallioita, jää-iljanteita ja tasaisia pälvipaikkoja, jotka kaikki vähitellen yhtyivät ylinnä vallitsevaan lumeen. Sinne tänne vuorten vieremille tiplotettuina, jokainen pikku tipla yksi koti, häämötti yksinäisiä puisia huoneita, jotka tunturien korkeuden vuoksi näyttivät niin vähäisiltä, kuin tuskin olisivat kelvanneet leikkikaluiksi. Samanlaiselta näytti myöskin tiheästi rakennettu laakson kylä ja sen puinen silta, jonka alitse virta vieri jylseitten kallioin yli ja sitten pauhaten katosi metsään. Tyvenessä ilmassa kuului kaukainen laulu — paimenten ääniä — mutta kun joku heleä iltapilvi väikkyi vuoren kyljen keskikohdalla, olisin melkein ollut valmis luulemaan, että sävelet tulivat siitä eivätkä olleet mitään maallista laatua. Tässä levollisuudessa suuri luonto yht'äkkiä puhui minulle ja lievitti sydäntäni niin, että laskin väsyneen pääni ruohoon ja itkin, niinkuin en ollut itkenyt vielä siitä saakka, kuin Dora kuoli!