"No, Seitsemänkolmatta", sanoi Mr. Creakle, astuen avoimeksi jääneelle näkymölle oman miehensä kanssa, "onko mitään, jota sopii tehdä teidän hyväksenne? Jos niin, mainitkaat se".
"Minä pyytäisin nöyrästi, Sir", vastasi Uriah, rytkyttäen pahansuopaa päätänsä, "saadakseni taas kirjoittaa äidilleni".
"Se kyllä myönnetään teille", lausui Mr. Creakle.
"Kiitoksia, Sir! Minä olen huolestunut äitini puolesta. Minä pelkään, ettei hän ole hyvässä turvassa".
Joku kysyi varomattomasti, minkä puolesta. Mutta suuttumuksella kuiskattiin kohta: "hiljaa!"
"Hyvässä turvassa hengellisesti, Sir", vastasi Uriah, luikerruttaen ruumistansa sitä paikkaa kohden, josta ääni tuli. "Minä soisin, että äitini tulisi minun tilaani. Minä en olisi koskaan joutunut nykyiseen tilaani, jollen olisi tullut tänne. Minä soisin, että äitini olisi tullut tänne. Olisi kaikille paras, jos he vangittaisiin ja tuotaisiin tänne".
Tämä puhe synnytti rajatonta mielihyvää — suurempaa mielihyvää, luulen minä, kuin mikään, mikä tähän saakka oli tapahtunut.
"Ennenkuin tulin tänne", lausui Uriah, varkain katsellen meitä, niinkuin hän olisi tahtonut hävittää koko ulkopuolisen mailman, johon me kuuluimme, jos hän olisi voinut, "olin antaunut mielettömyyden töihin, mutta nyt huomaanne. Ulkopuolella tätä paikkaa löytyy paljon syntiä. Paljon syntiä löytyy äidissäni. Ei löydy mitään muuta, kuin syntiä, kaikkialla — paitsi täällä".
"Te olette siis kokonaan muuttuneet?" sanoi Mr. Creakle.
"Niin olen, Jumalan kiitos, Sir!" huudahti tämä oivallinen katumuksen harjoittaja.