Hän oli nyt tyven. Vähän ajan perästä käänsi hän vaaleat kasvonsa minua kohden ja sanoi matalalla äänellä, joka silloin tällöin sortui, mutta oli hyvin selvä:
"Minun täytyy sinun puhtaan ystävyytesi tähden minua kohtaan, Trotwood — jota en tosiaan epäile — sanoa sinulle, että erehdyt. Muuta en voi tehdä. Jos välisti vuosien kuluessa olen tarvinnut apua ja neuvoa, olen saanut niitä. Jos välisti olen ollut onneton, on tämä tunne kadonnut. Jos minulla joskus on ollut joku taakka sydämelläni, on sitä huojennettu. Jos minulla on ollut joku salaisuus, ei se ole — mikään uusi eikä se ole — mitä sinä luulet. Minä en voi ilmoittaa sitä enkä jakaa sitä. Se on kauan aikaa ollut minun, ja sen täytyy jäädä minun omaksi".
"Agnes! Viivy! Silmänräpäys!"
Hän aikoi mennä pois, mutta minä pidätin häntä. Minä kiersin käsivarteni hänen ympärillensä. "Vuosien kuluessa!" "Ei se ole mikään uusi!" Uudet ajatukset ja toiveet riehuivat sydämessäni, ja koko elämäni näkö-ala muuttui.
"Rakas Agnes! jota minä kunnioitan niin paljon ja pidän niin suuressa arvossa — jota niin sydämestäni rakastan! Kun tänään tulin tänne, luulin, ettei mikään voisi pakoittaa minua tähän tunnustukseen. Minä luulin, että voisin säilyttää sitä povessani koko elin-aikamme, siksi kuin olisimme vanhat. Mutta, Agnes, jos minulla todella on joku vasta syntynyt toivo saada nimittää sinua joksikin muuksi, kuin sisareksi, joksikin ihan toiseksi, kuin sisareksi! —"
Hänen kyynelensä juoksivat nopeasti, mutta nämät eivät olleet niinkuin ne, joita hän äsken oli vuodattanut, ja minä näin toivoni kirkastuvan niissä.
"Agnes! Ainainen johdattajani ja paras tukeni! Jos olisit muistanut enemmän itseäsi ja vähemmän minua, kun kasvoimme yhdessä täällä, luulen, ettei varomaton mielikuvitukseni koskaan olisi kääntynyt pois sinusta. Mutta sinä olit niin paljon parempi, kuin minä, niin tarpeellinen minulle jokaisessa lapsellisessa toiveessani ja pettymyksessäni, että sinun omistamisesi semmoisena, johon kaikissa asioissa sain luottaa ja turvata, muuttui toiseksi luonnoksi, sysäten syrjään sen ensimäisen ja suuremman rakkauden, jolla nyt rakastan sinua!"
Yhä itkien, mutta ei surullisesti — iloisesti! Ja suljettuna syliini, niinkuin hän ei ollut koskaan ollut, niinkuin olin luullut, ettei hän koskaan tulisi olemaan!
"Kun rakastin Doraa; hellästi, Agnes, niinkuin; tiedät —".
"Niin!" lausui hän vakaasti. "Tämä tieto ilahuttaa minua!"