Ja nyt, kun päätän työni, hilliten haluani jatkaa, katoavat nämät kasvot. Mutta yhdet kasvot, jotka loistavat puoleeni, niinkuin taivaallinen valkeus, jossa näen kaikki muut esineet, on kaikkien heidän ylitsensä ja kaikkien tuolla puolen. Ja nämät kasvot jäävät.
Minä käännän päätäni ja näen ne ihanan levollisina vieressäni. Lamppuni palaa himmeästi, sillä minä olen kirjoittanut myöhäiseen yöhön, mutta tämä kallis olento, jota paitsi minä en olisi mitään, valvoo kanssani.
Oi Agnes, oi sieluni, jospa sinun kasvosi näin olisivat vieressäni, kun päätän elämäni; jospa minä, kun todellisuus sulaa pois ympäriltäni, niinkuin ne varjot, jotka nyt lasken luotani, yhä näkisin sinun näin olevan luonani ja osoittavan taivaasen päin!
Loppu.