Levollisella tyytyväisyydellä, jossa ilmestyi varsin vähän, jos mitäkään, teeskentelemistä, särpi tätini sitten lämmintä oluttansa tee-lusikalla ja kasti siihen leivän liuskojansa.
"Trot", arveli hän. "Yleensä oudot kasvot eivät miellytä minua, mutta
Barkis'ia, tiedätkö, melkein rakastan!"
"Teidän sananne maksavat enemmän, kuin sata puntaa!" lausuin minä.
"Mailma on aivan kummallinen", muistutti tätini, nenäänsä hivuttaen; "kuinka tuo vaimo joutui siihen tuommoisella nimellä, on minun mahdoton ymmärtää. Luulisi, että olisi paljon helpompi syntyä Jackson'iksi taikka joksikin semmoiseksi".
"Kenties hänkin ajattelee niin; eihän nimi ole hänen vikansa", sanoin minä.
"Arvattavasti ei", vastasi tätini, melkein paheksien myöntymistänsä; "mutta ikävä seikka se on. Kuitenkin hän nyt on Barkis. Siinä on jotakin lohdutusta. Barkis pitää tavattoman paljon sinusta, Trot".
"Ei löydy mitään, jota hän ei tekisi osoittaaksensa sitä", sanoin minä.
"Niin minäkin luulen", vastasi tätini. "Tässä huppelo raukka on pyytänyt ja rukoillut, että hän saisi antaa minulle vähän rahoistansa — koska hän on saanut liian paljon niitä! Se houkkio!"
Tätini silmistä tiukkuivat ilon kyynelet suorastansa lämpimään olueen.
"Hän on mitä naurettavimpia olentoja milloinkaan on löytynyt", lausui tätini. "Ensi hetkestä, jolloin näin hänet rakkaan äiti vainajasi luona, tiesin, että hän oli kaikkein naurettavin kuolevaisten joukosta. Mutta Barkis'issa on paljon hyvää!"