"Mitä nyt! Mikä nyt tuli?" sanoi tohtori.
"Tuo sininen laukku, kirottu, kun on tuossa jaloissa ja kompastuttaa", vastasi Clemency.
"Kun siinä on kunnioitusta herättävä tarkoitus", jatkoi Snitchey edelleen keskeytynyttä puhettansa. "Onko elämä farssia, koska meillä on lait?"
Tohtori nauroi ja katsoi Alfrediin.
"Minä myönnän, jos niin tahdotte, että sota on hulluutta", pidätti Snitchey. "Siinä olemme samaa mieltä; sillä tässä on meillä esim. hymyilevä maisema" (hän osoitti sitä kahvelilla), "jossa sotamiehen rosvot kerran mellastivat, hävittäen kaikki miekalla ja tulella. Hi hi hi! Paljas sellainen ajatus, että joku vapaehtoisesti antautuu tulen ja miekan vaaraan, on jo mielettömyyttä, hulluutta ja sangen naurettavaa! Ette voi muuta kuin nauraa kanssaihmisiänne, ajatellessanne heitä. Mutta silmäilkää nyt tätä hymyilevää maisemaa sellaisenansa. Ajatelkaa lakeja, joita meillä on omistusoikeudesta, ostosta ja omistusoikeuden saannista, vuorauksesta, lahjoituksesta ja veroista. Ajatelkaa", jatkoi herra Snitchey sellaisella innolla ja ihastuksella, että suunsa oikein matki, "niitä monimutkaisia lakeja, joita on oikeusvaatimuksesta ja sen toteennäytöstä kaikkine ristiriitaisine prejudikaattinensa ja epälukuisine parlamentinpäätöksinensä, jotka niiden kanssa ovat yhdistyksessä. Ajatelkaa, mikä joukko on sukkelia ja selkkautuneita oikeudenkäymismuotoja kaikkiin niihin lukemattomiin riitoihin, joihin sellainen lainjärjestelmä välttämättömästi antaa aihetta — ja teidän täytyy tunnustaa, että ympärillämme erämaassa on sentään hiukan vihantaakin kohtaa. Tohdin väittää sitä", sanoi herra Snitchey, katsoen kumppaniinsa, "tohdin väittää sitä sekä omasta puolestani että Craggs'in".
Herra Craggsin annettua tähän suostumuksensa, ilmoitti herra Snitchey, jolle kaunopuheliaisuutensa näytti antaneen uutta ruoanhalua, että hän tahtoi vielä vähän paistia sekä kupin teetä.
"Minä en ensinkään tahdo puolustaa elämää", lisäsi hän sitten ja hieroi nauraen käsiänsä, "se on täynnä hulluutta, täynnä pahempatakin kuin hulluutta. Mitä ovat mieltymyksen, luottamuksen ja voitonpyytämättömyyden vakuutukset, pah, pah, pah!… Näemme kyllä, minkäarvoisia ne ovat. Mutta te älkää naurako elämää. Te olette saanut pelin pelataksenne ja sangen vakaisen pelin. Jokainen pelaa teitä vastaan, niinkuin tiedätte ja te pelaatte jokaista vastaan. Oi, kuinka se on huvittavaa… mutta te, tohtori Jeddler, saatte ainoastaan nauraa voittaessanne, vaikk'ette sentään saa tehdä sitä liiaksi… hi hi hi! Ei liiaksi," toisti Snitchey uudelleen nyökäyttäen päätänsä ja iskien silmää, ikäänkuin aikoen lisätä: Tehkää ennemmin näin.
"No, Alfred!" sanoi tohtori, "mitä sanot sinä nyt?"
"Suurin hyväntahtoisuus", vastasi Alfred, "jota voitte osoittaa minua sekä itseänne kohtaan, on luullakseni se, että kerrankin koitatte unhottaa elämän taistelukentän pois mielestänne kaikkine, mitä siihen kuuluu, ja muistella elämän suurta kenttää, jolle aurinko joka päivä paistaa."
"Tuskinpa voisi se, minun ymmärtääkseni, saattaa häntä toiselle mielelle", sanoi Snitchey, "sillä taistelijat elämän taistelukentällä ovat yhtä raivoisia ja julmia. He lyövät ja hakkaavat toisiansa ja ampuvat toisiansa takaa. Mieshukka ja hävitys on siellä aivan kauhistuttavaa, joten se kenttä ei ole yhtään parempi kuin tämä toinenkaan."