"En isäseni."
"Et, niin mitäs sinä, joka olet melkein nainen", sanoi tohtori. "Mutta kuinka onkaan", jatkoi hän, katsoen tyttärensä kauniisin kasvoihin, jotka vielä olivat likellä hänen kasvojansa, "niin luulen, että tänään onkin sinun syntymäpäiväsi."
"Eipäs! Luuletteko, isä, niin todellakin?" vastasi hänen lempityttärensä, supistaen punaiset huulensa isänsä suudeltavaksi.
"Kas niin, tässä on rakkauteni", sanoi tohtori, painaen huulensa tyttärensä huulihin, "ja palatkoon tämänmerkityksinen päivä vast'edeskin aina onnellisena. Tällaisessa jälkinäytelmässä kuin tässä", sanoi hän sitten itseksensä, "onkin sopiva toivottaa syntymäpäivää onnellisena palaamaan. Ha! ha! ha!"
Tohtori Jeddler oli, kuten jo sanottiin, suuri filosofi. Hänen filosofiansa ytimenä ja salaisuutena oli se, että maailmaa oli pidettävä suunnattoman suurena leikkikenttänä, eräänlaisena mahdottomuutena, jota ei järjellinen ihminen voinut tutkia. Hänen uskonjärjestelmänsä oli alusta pitäen samasta taistelukentästä syntynyttä, jossa hän eli, niinkuin kohta tulemme näkemään.
"Hyvä! Mutta keitä oli teillä soittajina? Kananvarkaita tietysti. Mistä ne viulunvinguttajat tänne joutuivat?"
"Alfred ne lähetti tänne", vastasi hänen tyttärensä Grace, joka juuri kiinnitti kukkia sisarensa hiuksiin. Ihaillessaan Marionin nuorellista ihanuutta, oli hän puolta tuntia ennemmin itse pannut ne Marionin päähän, mutta ne tanssiessa olivat päässeet välilleen.
"Vain lähetti Alfred soittajat!" virkkoi tohtori.
"Niin, hän kohtasi heidät tiellä, mennessänsä tänä aamuna varhain kaupunkiin. He kulkevat jalkasin ja olivat kaupungissa olleet yötä. Ja koska tänään on Marionin syntymäpäivä ja Alfred luuli siten tekevänsä Marionille hyvää mieltä, niin lähetti hän heidät tänne, kirjoittaen minulle lyijykynällä lapun, että he tulisivat pitämään Marionille serenaadia, jos minä myöntäisin sen."
"Vai niin", virkkoi tohtori välinpitämättömänä, "hän tiedustaa siis aina sinun mieltäsi!"