"Kyllä olen muistavinani jotain sellaista", vastasi Grace, "vaikka hyvin hämäräisesti. Siitä on jo niin pitkä aika."
Sitten alkoi hän, jatkaen yhä työtänsä, laulaa hiljaan erästä laulua, jota tohtori rakasti.
"Alfred saa kohta oikean vaimon", sanoi hän, keskeyttäen laulunsa, "ja se tulee varmaan olemaan onnellinen tapahtuma meille kaikille. Silloin lakkaa minun kolmivuotinen holhutoimeni, Marion; hyvin helppoa se on ollutkin. Tahdon sanoa Alfredille, kun annan sinut hänelle jälleen, että olet uskollisesti rakastanut häntä koko ajan, ja ett'ei hän olisi minun apuani tarvinnutkaan. Saanko sanoa hänelle niin, Marion?"
"Sano hänelle, hyvä Grace", vastasi Marion, "ett'ei kukaan ole hoitanut holhutointansa niin jalomielisesti ja uskollisesti, kuin sinä; että minä olen rakastanut sinua koko ajan, yhä hellemmin ja hellemmin päivä päivältä; ja ah! rakastanhan sinua nytkin aivan sydämmestäni!"
"Ei", vastasi Grace iloisesti, "siten en voi sanoa hänelle. Annetaan Alfredin mielikuvituksen määrätä minun ansioni. Hän arvaa sen kyllä suureksi, samoin kuin sinäkin, rakas Marion."
Näin sanottuansa alkoi hän jälleen jatkaa työtänsä, joka hänen sisarensa puhuessa oli hetkiseksi keskeytynyt, ja laulaa tuota äskeistä laulua, joka tohtorista oli niin mieluinen. Tohtori kuunteli sitä nojallaan pehmeässä tuolissansa ja jalat huopapeitteellä, lyöden Alfredin kirjeellä siihen tahtia polveansa vasten ja silmäillen tyttäriänsä. Hän ajatteli, että, vaikka mitättömässä maailmassa kaikki onkin turhanpäiväistä, tällainen turhanpäiväisyys on kuitenkin sangen miellyttävää.
Toimitettuaan asiansa ja viivyttyään kamarissa kunnes sai tietää uutisen, meni Clemency Newcome jälleen kyökkiin, jossa hänen kanssapalvelijansa herra Britain istui illallisensa jälkeen, ympärillään iso paljous kirkkaita pannunkansia, äsken kuuratuita soppakattiloita, kiillotettuja tinavateja, hohtavia kahvipannuja ja muita sellaisia todistuksia hänen ahkeruudestaan ja järjestyksen pidostaan, kaikki riviteltyinä ympäri seinää hyllyille, että Britain oli, ikäänkuin peili-makasiinissa. Mutia useimmissa näissä kiiltävissä esineissä ei hänen kuvansa ollut suinkaan miellyttävän eikä imarteellisen näköinen, eikä myöskään yhtäpitävä hänen muotonsa kanssa. Sillä toisissa oli hän pitkämuotoinen, toisissa jokseenkin leveänaamainen, muutamissa taas hirmuisen ruma, aina sen mukaan, miten ne kukin kuvastivat, joten saman esineen kuvat olivat kaikki erinäköisiä, ikäänkuin eri henkilöstä kukin. Mutta se oli niissä kuitenkin yhteistä, että ne kaikki esittivät mukavassa asennossa istuvaa miestä, jolla oli piippu hampaissa ja muki olutta edessä, ja joka aivan huolimattomaan tapaan nyökäytti päätänsä Clemencylle, kun tämä tuli ja istuutui saman pöydän ääreen.
"No Clemency", sanoi Britain; "mitenkä voit ja mitä uutta kuuluu?"
Clemency jutteli hänelle, mitä tiesi, ja hän kuulteli sitä suurella alentuvaisuudella. Benjamin oli muuttunut kantapäästä kiireesen asti. Hän oli paljoa lihavampi, paljoa punaposkisempi, paljoa tyytyväisempi ja iloisempi kaikin puolin kuin ennen. Näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa tähän asti olleet kukkanupulla ja nyt vasta puhjenneet kukkimaan.
"Siitä taas saavat Snitchey ja Craggs, luullakseni, tilapäistä raha-ansiota", virkkoi hän, vetäen pitkiä savuja piipustansa. "Ja ehkä lisäksi papereitakin meidän todistettavaksemme."