"Minä — minun olisi enemmän mieleeni, jollei —" arveli Scrooge.
"Elleivät he tule", lausui haamu, "ei sinulla ole mitään toivoa välttää sitä tietä, jota minä paraikaa astun. Odota ensimäistä huomisaamuna, kun kello lyö yksi."
"Enkö minä saisi vastaan-ottaa heitä kaikkia yhtaikaa ja sitten päästä,
Jakob?" esitteli Scrooge.
"Odota toista seuraavana yönä samalla hetkellä. Kolmatta taas seuraavana yönä, kun kahdentoista lyömä on kajahtanut. Katso minua, sillä sinä et näe minua enää; ja katso, että itsesi tähden muistat, mitä on tapahtunut meidän keskenämme!"
Nämät sanottuaan otti haamu kääreensä pöydältä ja sitoi sen jälleen päänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän hammasten napsauksesta, joka kuului, kun leuvat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä ja näki, että hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana vastapäätä häntä, kahleet kierrettyinä käsivarren yli ja ympäri.
Aave siirtyi takaperin hänen luotansa; ja joka askeleelta, jonka se astui, aukeni akkuna hiukan, niin että, kun aave saapui sen luo, se oli aivan selällään.
Kummitus viittasi Scroog'ea lähestymään. Hän lähestyi. Kun he olivat kahden askeleen päässä toisistaan, nosti Marley'n haamu ylös kättänsä, varoittaen häntä likemmäksi tulemasta. Scrooge seisahtui.
Ei niin paljon kuuliaisuudesta, kuin hämmästyksestä ja pelosta; sillä, kun käsi nostettiin, kuuli hän sekavaa hälinää ulkoa ilmasta; katkonaisia voivotuksen ja katumuksen ääniä; sanomattoman surun ja itsesyytöksen vaikeroimista. Tuokion kuunneltuaan yhtyi haamu murheelliseen valituslauluun ja leijahti ulos kalpeaan, mustaan yöhön.
Scrooge astui akkunan luo. Hän oli rohkea uuteliaisuudesta. Hän katsahti ulos.
Ilma oli aaveita täynnä. He liikkuivat voihkien sinne tänne levottomassa häärinässä. Jokainen heistä kantoi samanlaisia kahleita, kuin Marley'n haamu; muutamat (ne olivat ehkä rikollisia hallituksia) olivat sidotut yhteen; ei kukaan ollut vapaa. Scrooge oli hyvin tuntenut monta heistä, kun he elivät. Hän oli ollut aivan tuttu erään vanhan, valkoiseen liiviin puetun aaveen kanssa, jonka nilkkaluuhun mahdottoman suuri, rautainen kassakirstu oli kiinnitetty. Tämä huusi surkeasti, kun hän ei voinut auttaa yhtä kurjaa naista lapsinensa, jonka hän näki istuvan alhaalla jollakin portaalla. Heidän kaikkien onnettomuutensa oli selvästi siinä, että he koettivat aikaan saattaa hyvää inhimillisissä asioissa, mutta olivat ijäksi kadottaneet kykynsä.