"Kyllä kai jotakin?" väitti henki.
"Ei", sanoi Scrooge, "ei. Minä soisin juuri nyt voivani lausua pari kolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki."
Hänen entinen itsensä väänsi alas lamput, kun hän lausui tämän toivon; ja Scrooge ja henki seisoivat taas vieretysten taivasalla.
"Minun aikani käy lyhyeksi", muistutti henki. "Joutuin!"
Tätä ei sanottu Scrooge'lle eikä kellekään, jonka hän voi eroittaa, mutta se vaikutti äkillisen muutoksen. Sillä taas Scrooge näki itsensä. Hän oli vanhempi nyt; oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei ollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjä viimoja; mutta niissä oli ruvennut ilmestymään tarkkuuden ja itaruuden merkkejä. Hänen silmässänsä oli kiihkeä, ahne, levoton liikunta, joka osoitti sitä himoa, joka oli päässyt juurtumaan, ja paikkaa, mihin kasvavan puun varjo laskeutuisi.
Hän ei ollut yksinään, vaan istui kauniin, nuoren, murhevaatteisin puetun tytön vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät menneitten joulujen hengen valossa.
"Se on vähäinen asia", lausui tyttö lempeästi. "Sinulle varsin vähäinen. Toinen epäjumala on sysännyt minut sijaltani; ja jos se voi tulevaisuudessa ilahuttaa ja lohduttaa sinua, niinkuin minä olisin tahtonut koettaa, ei minulla ole mitään syytä suruun."
"Mikä epäjumala on sysännyt pois sinut?" vastasi hän.
"Kultainen epäjumala."
"Siinä mailman tasapuolisuus on!" sanoi hän. "Tuskin se moittii mitään niin paljon, kuin köyhyyttä; vaan tuskin se ylenkatsoo mitään niin suuresti, kuin rikkaaksi pyrkimistä!"