"Eno!" rukoili sisarenpoika.
"Sisarenpoika!" vastasi eno tylysti, "vietä sinä joulua sinun tavallasi, mutta anna minun viettää sitä omalla tavallani."
"Viettää sitä!" kertoi Scrooge'n sisarenpoika. "Mutta te ette ollenkaan vietä sitä."
"Salli minun siis olla sitä viettämättä", arveli Scrooge. "Olkoon sinulla paljon hyvää siitä! Sinulla on aina ollut paljon hyvää siitä!"
"Kyllä monta asiaa löytyy, joista minulla on ollut hyvää, vaikkei juuri erittäin hyötyä", vastasi sisarenpoika. "Joulu muun muassa. Mutta sikseen jätettynä se kunnioitus, joka kuuluu sen pyhään nimeen ja alkuperään, jos mikään asia, joka kuuluu siihen, sopii sikseen jättää, olen minä aina katsonut joulun-aikaa, kun se on tullut, hyväksi ajaksi; lempeäksi, anteeksi-antavaksi, armeliaaksi, hupaiseksi ajaksi; ainoaksi ajaksi, minkä minä tiedän vuoden pitkässä kalenterissa, jona miehet ja vaimot niinkuin suostumuksesta avaavat suljetut sydämensä ja ajattelevat alhaisempiansa matkakumppaneiksi hautaa kohden eikä aivan toisenlaisiksi ja toisaalle pyrkiviksi olennoiksi. Ja sentähden, eno, vaikkei se koskaan ole pannut hituakaan kultaa tai hopeaa plakkariini, uskon minä, että siitä on ollut hyvää minulla ja on vastakin oleva; ja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!"
Konttoristi vesi-säiliössä osoitti tapaturmasta mieltymystään, mutta huomasi kohta, kuinka sopimattomasti hän oli menetellyt, kohensi valkeata ja sammutti ijäksi viimeisenkin heikon kipinän.
"Hiiskukaat vielä sana", lausui Scrooge, "ja te pääsette virastanne joulua viettämään! Olethan sinä aika puhuja", lisäsi hän, kääntyen sisarenpoikaansa. "Kumma, ett'et koe parlamentiin."
"Älkäät suuttuko, eno. No! Syökäät huomenna päivällistä meidän kanssamme."
Scrooge vastasi, että hänen teki mieli nähdä sisarenpoikaansa — niin, sen hän todella sanoi. Ei siinä kyllä; hän lisäsi: vasta hänen viimeisellä hetkellänsä.
"Mutta miksi?" kysyi Scrooge'n sisarenpoika. "Miksi?"