"Jo varemminkin", vastasi Peter, sulkien kirjaansa. "Mutta luullakseni on hän, äiti, näinä muutamina viimeisinä iltoina kävellyt vähän hitaammin, kuin ennen."
He olivat aivan ääneti taas. Viimein äiti sanoi, vieläpä vakavalla, iloisella äänellä, joka ainoastaan kerran sortui:
"Minä tiedän, että hän kantaen — minä tiedän, että hän kantaen Pikku
Tim'iä kävi hyvin nopeasti."
"Niin minäkin", lausui Peter. "Usein."
"Niin minäkin", huudahti muuan vielä. Niin tiesivät kaikki.
"Mutta hän oli hyvin huokea kantaa", jatkoi äiti ahkerasti työskennellen, "ja hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, ettei siitä ollut mitään vaivaa, ei mitään vaivaa. Ja tuossa on isänne ovella!"
Hän juoksi ulos kohtaamaan miestänsä; ja lyhytläntä Bob, huivi kaulassa — hän tarvitsi sitä, mies parka — tuli sisään. Hänen teensä oli valmiina häntä varten kaminin komerossa, ja he koettivat kaikki, kuka parhaiten saisi sitä hänelle. Sitten molemmat nuoret Cratchit'it kiipesivät hänen polvillensa ja panivat, kumpikin lapsi, pikkuisen poskensa hänen kasvojansa vastaan, ikäänkuin he olisivat sanoneet: "älä huoli siitä, isä. Älä ole suruissasi!"
Bob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hupaisesti koko perheelle. Hän katseli ompelusta pöydällä ja kiitti Mrs. Cratchit'in ja tyttöjen ahkeruutta ja kerkeyttä. He saisivat sen valmiiksi aikaa ennen sunnuntaita, sanoi hän.
"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?" kysyi hänen vaimonsa.
"Niin, rakkaani", vastasi Bob. "Minä olisin suonut, että sinun olisi sopinut tulla. Sinun olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka viheriä paikka se on. Mutta sinä saat nähdä sen usein. Minä lupasin hänelle, tulla sinne sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku poikani!"