Jokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan oli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen tyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän kosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan terävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa ja sanoi:
"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa olen elänyt."
Tämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti rasian taskuunsa.
"Paras pysyä järkevänä ihmisenä", hän sitten lisäsi, soitettuaan pientä kelloa pöydällä, "ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te olette hukassa, herra Charles, sen näen."'
"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa", sanoi veljenpoika synkästi, "minä kieltäydyn niistä."
"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta?
Siitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?"
"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos se huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle —"
"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi."
"— tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua —"
"Te teette minulle liian suurta kunniaa", sanoi markiisi, "mutta suostun mieluummin siihen otaksumiseen."