"Minulla ei ole oikeutta mihinkään, sen tiedän", sanoi Sydney Carton.
"Kuka on valittusi."
"Äläkä nyt tule pahoillesi kuullessasi nimen, Sydney", sanoi herra Stryver, valmistaen kerskuvalla ystävyydellä Cartonia kuulemaan mitä tuleva oli, "tiedänhän ettet tarkota puoliakaan siitä, mitä puhut, ja vaikka tarkottaisitkin, ei sillä ole mitään merkitystä. Pidän tämän pienen esitelmän siksi että kerran olet puhunut halveksivasti minulle tästä nuoresta naisesta."
"Niinkö."
"Niin ja vielä tässä huoneessa."
Sydney Carton katseli punssiaan ja ystävätään, joi punssiaan ja katseli ystävätään.
"Sinä kutsuit häntä kultakutriseksi nukeksi. Nuori nainen on neiti Manette. Jos sinä Sydney, tällaisiin asioihin nähden olisit hienotunteinen, olisin hieman loukkaantunut sanoistasi, mutta sitä et ole. Se tunne sinulta tykkönään puuttuu, siksipä en piittaa sanoistasi enempää kuin jos ihminen joka ei lainkaan käsitä maalausta, arvostelisi maalaamaani kuvaa, tai joku joka ei käsitä soittoa, arvostelisi säveltämääni kappaletta."
Sydney Carton kulautti aimo määrät punssia kurkustaan alas, ja katseli ystävätään.
"Nyt tiedät kaikki, Syd", sanoi herra Stryver. "Minä en välitä rahoista, hän on viehättävä olento ja olen päättänyt seurata tunteitani ja mielestäni minulla onkin varoja seurata tunteitani. Minusta hän saa varakkaan miehen, nopeasti ylenevän miehen ja aika hienon miehen, se on hänelle onnen kauppa, mutta hän ansaitseekin tulla onnelliseksi. Oletko hämmästynyt?"
Carton, joka yhä särpi punssia sanoi: "Miksi olisin hämmästynyt."
"Sinä siis hyväksyt?"