"Eikö ole — anteeksi — minä kysyn, koska se on huulillani — eikö ole synti elää sellaista elämää?"
"Jumala paratkoon, häpeähän se on."
"Miksi ette sitten muuta sitä?"
Lucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja hämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen äänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:
"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan vieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi."
Hän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.
Pöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.
Lucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi painostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt aion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?"
"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät onnellisemmaksi, olisin iloinen."
"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne."