"Menen."
"Pääsenkö mukaan isä", kysyi hänen poikansa rutosti.
"Etkä pääse. Menen — kuten äitisi tietää — kalastamaan. Niin juuri, menen kalastamaan."
"Sinun onkivapasi on aika ruosteinen isä, eikö niin?"
"Mitä se sinuun kuuluu."
"Tuotko mitään kalaa kotia, isä?"
"Ellen tuo, on aamiaisesi huono huomenna", sanoi isä päätään pudistaen, "ja nyt suus kiinni, minä en mene ulos, ennenkuin sinä jo kauvan olet ollut makuulla."
Loput iltaa hän tarkoin vahti rouva Cruncheriä ja puheli hänen kanssaan äkäsellä äänellä estäen häntä rukoilemasta. Tässä tarkotuksessa usutti hän myös poikaansa puhelemaan äitinsä kanssa ja teki vaimoraukan aivan onnettomaksi. Hän haki syytä valituksiin missä vaan taisi, eikä jättänyt häntä hetkeksikään omiin ajatuksiinsa. Jumalisin ihminen ei olisi antanut suurempaa tunnustusta totisen rukouksen voimalle kuin hän tällä epäluulollaan vaimoaan kohtaan. Hän oli kuin ihminen, joka ei usko kummituksia, ja kuitenkin pelästyy kummitusjuttuja.
"Ja muista", sanoi herra Cruncher, "ei mitään juonittelemista huomenna, jos minun kunniallisena asiamiehenä onnistuu hankkia palasen lihaa, älä tulekkaan sanomaan ettet siihen kajoo, että tyydyt leipään. Jos minä kunniallisena asiamiehenä saan hiukan olutta niin älä puhukkaan, että sinä juot vettä. Kun olet mennyt Roomaan, elät Roomassa maan tavalla. Ellet, on Rooma sinulle ankara herra. Minä olen sinun Roomasi, kuten tiedät."
Sitten alkoi hän jälleen möristä.