"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja", sanoi rouva Defarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi näyttäytyivät. "No, menkää kotianne nyt."
KUUDESTOISTA LUKU.
Kutomista yhä vaan.
Rouva Defarge ja hänen aviopuolisonsa palasivat kaikessa ystävyydessä Saint-Antoinen helmaan, pienen olennon sinisessä lakissa patikoidessa eteenpäin pimeässä ja pölyssä peninkulman pituisia, väsyttäviä lehtokujia, sillä tiellä, joka vähitellen johti sille kompassin pisteelle, missä nyt haudassa lepäävän markiisin linna kuunteli puitten kuiskauksia. Kivikasvoilla oli nyt niin hyvä aika kuunnella puita ja suihkulähteitä, että kun ne harvat kylästä tulevat linnunpelotukset, jotka hakiessaan yrttejä syötäväkseen ja kuivia oksia polttopuiksi, joutuivat kivipihan ja terrassin läheisyyteen, kuvittelivat he ilmeen kivikasvoissa muuttuneen. Kylässä liikkui huhu — mutta se eli huonoa ja viheliäistä elämää siellä kuten sen asukkaatkin — että kun veitsi oli iskenyt päämaaliinsa, muuttuivat korskeat kasvot katkeriksi ja suruisiksi ja kun hirsipuussa roikkuva ihminen nostettiin neljänkymmenen jalan korkeudelle, muuttuivat ne jälleen, saaden julman, kostosta tyydytetyn ilmeen, joka siitä lähtien aina oli niissä säilyvä. Kivikasvoissa makuuhuoneen suuren ikkunan päällä, saman makuuhuoneen jossa murha oli tehty, nähtiin veistellyllä nenällä kaksi pientä syvennystä, jotka jokainen tunsi ja joita ei kukaan ollut ennen havainnut. Ja jos väliin, kun pari kolme risasta talonpoikaa erosi joukosta heittääkseen pikaisen silmäyksen kivettyneeseen herra markiisiin, jokin luiseva sormi uskalsi osottaa sitä vain hetkisen, piiloutuivat jo samassa kaikki sammaliin ja lehtiin, kuten heitä onnellisemmat jänikset, jotka löysivät elatuksensa sieltä.
Linna ja tölli, kivikasvot ja hirtetty ruumis, punanen tahra kivilaattialla, puhdas vesi kylänkaivossa, — tuhansia tynnyrinaloja maata, — koko maakunta Ranskassa — koko Ranskanmaa itse — lepäsivät yöllisen taivaan alla supistettuna epäselväksi, hivushienoksi viivaksi. Samoin keskittyy kokonainen maailma suuruudessaan ja pienuudessaan kimaltelevaan tähteen. Ja kuten ihmistieto voi hajottaa valosäteen ja selvittää sen kokoomusta, voi ylevämpi älykin maamme heikossa kimellyksessä lukea joka ajatuksen ja toiminnan, joka paheen ja hyveen, joka on kätketty kuhunkin sen vastuunalaiseen olentoon.
Tähtien kiiluessa ajoi Defargen pariskunta rämisten julkisissa ajopeleissään sille puolelle Pariisia, jossa heidän kotinsa oli. Pysähdyttiin kuten ainakin tullihuoneella, jossa tavanmukaiset tarkastukset ja kysymykset tehtiin. Herra Defarge astui vaunuista, hän tunsi muutamia sotureita ja yhden poliisin. Viimemainittu oli hänen läheinen tuttavansa ja häntä syleili hän sydämellisesti.
Kun Saint-Antoine taas oli ottanut Defargen viimein mustien siipiensä suojaan, ja he olivat astuneet vaunuistaan pyhimyksen rajalla, patustaen jalan läpi mustan lian ja saastaisten perkeitten, puhkesi rouva Defarge miehelleen puhumaan:
"Sanoppas nyt, ystäväni, mitä poliisi Jaakko sinulle tiesi kertoa."
"Eipä paljon tänä iltana, mutta sen, minkä itsekin tiesi. Uusi urkkija on määrätty meidän kortteeriimme. Ehkäpä useitakin, mutta yhden hän tuntee."
"Hyvä on", sanoi rouva Defarge, kohottaen kulmakarvojaan kylmästi, "hän on pantava luetteloon. Mikä on miehen nimi?"