"Saattaako siinä olla perää mitä hän sanoi neiti Manettesta", sanoi herra Defarge matalalla äänellä vaimolleen, polttaen piippuaan, ja käsi yhä hänen tuolinsa nojalla.

"Koska hän sen sanoi", vastasi rouva hieman kulmakarvojaan kohottaen, "on se luultavasti valetta. Mutta se saattaa myös olla totta."

"Jos niin käy —" alkoi Defarge, mutta vaikeni.

"Jos niin käy?" alkoi hänen vaimonsa.

"— Ja jos niin käy, että me näemme voiton — toivon hänen tähtensä, että kohtalo pitää hänen miehensä kaukana Ranskasta."

"Hänen miehensä kohtalo", sanoi rouva Defarge tavallisella kylmäverisyydellään, "vie hänet sinne, minne hänen on mentävä ja johtaa hänet siihen loppuun, joka on hänelle tuleva. Siinä kaikki mitä minä tiedän."

"Mutta on perin omituista — eikö totta, että on perin omituista", sanoi Defarge, joka melkein mairitteli vaimoaan, saadakseen häntä sitä myöntämään, "että kaikesta siitä osanotosta huolimatta, mitä tunnemme häntä ja hänen isäänsä kohtaan, vie sinun kätesi tällä hetkellä hänen miehensä nimen henkipattojen joukkoon, tuon saastaisen koiran viereen, joka meidät juuri jätti."

"Vielä omituisempia asioita on tapahtuva kun aika on täytetty", vastasi rouva. "Minulla on molemmat nimet varmasti täällä, ja ne ovat täällä kumpikin omien ansioittensa tähden, siinä on kyllä."

Nämät sanat sanottuaan kääri hän kokoon kutimensa ja otti ruusun päähänsä kääritystä huivista. Oliko Saint-Antoinella vaistomainen tunne siitä että tuo loukkaava koriste oli kadonnut, vai oliko Saint-Antoine vaaninut sen katoamista, kuinka lie ollutkaan, pyhimys sai pian rohkeutta puikkia sisälle ja pian oli viinituvalla jälleen vanha leimansa.

Iltasin, niihin aikoihin kun Saint-Antoine käänsi sisäpuolensa ulospäin ja istuskeli portailla ja ikkunoissa ja tuli viheliäisten katujen ja kujien kulmaan vetämään vähän ilmaa keuhkoihinsa, oli rouva Defargen tapana kudin kädessään kuljeskella ryhmästä toiseen, lähetyssaarnaajana — siellä oli monta sellaista kuin hän — jonka kaltaista älköön maailma koskaan enää nähkö. Kaikki naiset kutoivat, arvottomia kappaleita tosin, mutta tämä koneellinen työ korvasi koneellisesti ruokaa ja juomaa, kädet liikkuivat leukapielten ja ruoansulattimien sijaan, jos luisevat kädet olisivat olleet hiljaa, olisi nälkä enemmän kurninut suolia.