"Olkaa hyvä ja istukaa, sir." Ääni oli hyvin kirkas, kaunis ja nuorekas, lausuntatapa hiukan, aivan hiukan vieraanvoittoinen.
"Suutelen kättänne, neiti", sanoi herra Lorry, vanhan kansan tapaan, kumartaen uudestaan ja istuutui.
"Sain eilen kirjeen pankista, sir, jossa minulle ilmoitettiin, että joku uusi tieto — tai ilmaiseminen" —.
"Elkäämme takertuko sanoihin, neiti, kumpaakin lausetapaa voi käyttää."
— "koskeva pientä omaisuutta, joka minulle jäi isäraukkani jälkeen, — jota en milloinkaan ole nähnyt — joka kuoli niin kauvan sitten —"
Herra Lorry vääntelihe tuolillaan ja loi levottoman katseen neekerikupidojen juhlakulkuun, ikäänkuin ne tuhmissa vasuissaan olisivat voineet suoda mitään apua.
— "vaati minua matkustamaan Pariisiin, tavatakseni erästä pankin herraa, jonka tätä tarkoitusta varten oli määrä matkustaa Pariisiin."
"Minä olen tämä herra."
"Sen heti arvasinkin."
Hän niijasi (nuoret naiset niijasivat siihen aikaan) tahtoen herttaisesti herra Lorrylle osottaa, että hän ymmärsi kuinka paljon vanhempi ja järkevämpi tämä oli häntä. Herra Lorry kumarsi uudestaan.