"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt", muistutti kuivanjärkevä neiti Pross, "ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!"
"Todellakin, mutta älkää itkekö", sanoi ystävällinen herra Lorry.
"Minä en itke", sanoi neiti Pross. "Tehän itkette."
"Minäkö neiti Pross?" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin laskea leikkiä hänen kanssaan).
"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin paljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä vaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä lusikkaa", sanoi neiti Pross, "jota nähdessäni en olisi itkenyt eilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää."
"Minua se suuresti ilahuttaa", sanoi herra Lorry, "vaikka kunniani kautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja näkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus, joka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias, kun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes viisikymmentä vuotta sitten."
"Eipä suinkaan", pääsi neiti Prossin suusta.
"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?" kysyi tämänniminen gentlemanni.
"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa".
"Niin!" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan, "sekin on hyvin todenmukaista."