"Rakas Manette, se koskee vanhaa, pitkällistä järkähdystä tunteissa — kuten itse sanoitte, sielunsairautta. Se on kohtaus, joka on kestänyt Jumala ties' kuinka kauvan, sillä luulen ettei sairas voi itse laskea aikaa eikä löydy muuta keinoa sen perille pääsemiseen. Se on kohtaus josta sairas parani voimatta itsekään sanoa miten. Sen olen itse kuullut hänen julkisesti selittävän vaikuttavalla tavalla. Hän on parantunut siitä kohtauksesta niin täydellisesti, että hän nyt on erinomaisen älykäs ihminen, joka kykenee suuriin sielun ja ruumiin ponnistuksiin ja yhä lisää jo ennestään laajoja tietojaan. Mutta onnettomuudeksi", hän vaikeni ja veti pitkän henkäyksen — "on tauti uudistunut."
Tohtori kysyi matalalla äänellä: "kauvanko se kesti?"
"Yhdeksän päivää ja yötä."
"Mitenkä se näyttäytyi? Ryhtyikö hän johonkin vanhaan työhön, joka oli taudin yhteydessä."
"Niin oli asian laita."
"Näittekö koskaan ennen", kysyi tohtori selvästi ja tyynesti, vaikkakin matalalla äänellä, "häntä tässä työssä."
"Kerran ennen."
"Ja kun tauti uudistui, oliko hän useissa suhteissa — tai kaikissa suhteissa — samallainen kuin silloin?"
"Kaikissa suhteissa, luulen."
"Te puhuitte hänen tyttärestään. Tietääkö hänen tyttärensä taudin uudistumisesta?"