Kun Monseigneur oli poissa, ja nuo kolme vankkaa miestä olivat hankkineet itselleen synninpäästön nauttimastaan korkeasta palkasta hänen palveluksessaan, näyttäytymällä perin auliiksi katkaisemaan hänen kaulaansa vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoan ja jakamattoman tasavallan alttarilla, oli Monseigneurin talo otettu takavarikkoon. Sillä kaikki sujui niin nopeasti ja käskykirja seurasi käskykirjaa niin tulisella kiireellä, että nyt, syyskuun kolmantena iltana olivat muutamat isänmaalliset lain edusmiehet ottaneet Monseigneurin talon haltuunsa. He olivat merkinneet sen kolmivärisellä lipulla ja joivat parastaikaa viiniä sen juhlasalissa.
Sellainen asiahuoneisto Lontoossa kuin Tellsonin asiahuoneisto Pariisissa olisi pianaikaan vienyt johtajalta järjen ja saattanut hänen nimensä sanomalehtiin. Sillä mitä olisi vakava brittiläinen vastuunalaisuus ja arvokkaisuus arvellut ruukuissa olevista appelsiinipuista pankinpihalla, ynnä Cupiidosta tiskin yläpuolella? Niinpä täällä oli. Tellsonilaiset olivat valkaisseet Cupidon, mutta se oli yhä näkyvissä katolla viileässä puvussa tähdäten (kuten hän usein tekee) rahoihin aamusta iltaan. Lombardikadulla Lontoossa olisi vararikko epäilemättä seurannut tämän nuoren pakanan jälkiä, samoin tuon kuolemattoman pojan takana olevaa alkoovia, seinään upotettua peiliä sekä konttoristejä, jotka eivät suinkaan olleet vanhoja ja jotka pistivät tanssiksi julkisesti pienimmästäkin aiheesta. Mutta ranskalainen Tellsonpankki tuli mainiosti toimeen tässä, eikä ollut kukaan miesmuistiin loukkaantunut siitä, eikä ottanut ulos rahojansa.
Kuinka paljon rahoja tämän jälkeen oli perittävä Tellsonin pankista, ja kuinka paljon oli jäävä sinne unohduksiin ja kadoksiin, kuinka paljon hopeaa ja jalokiviä himmentyisi Tellsonin kätköissä, omistajien nääntyessä vankiloissa tai kuollessa väkivaltaisesti, kuinka monta laskua jäisi suorittamatta tässä maailmassa ja siirrettävä toiseen maailmaan, sitä ei kukaan ihminen olisi voinut sanoa sinä iltana, ei herra Jarvis Lorrykaan vaikka hän syvästi pohti näitä asioita. Hän istui äsken sytytetyn takkatulen ääressä (tänä onnettomana ja hedelmättömänä vuonna tuli kylmäkin ennenaikojaan) ja hänen rehellisillä ja reippailla kasvoillaan näkyi synkkä varjo, joka ei ollut kattolampun eikä minkään muunkaan huoneessa olevan esineen vaikuttama — kauhun varjo.
Uskollisena toiminimelleen, johonka hän oli kiinnikasvanut kuin syvästi juurtunut muratti, oli hän asettunut asumaan pankin huoneisiin. Se oli jotenkin turvassa päärakennuksen isänmaallisen miehityksen johdosta, mutta sitä ei vanha uskollinen herra lainkaan ottanut lukuun. Kunhan vaan sai velvollisuutensa tehneeksi muu oli hänelle yhdentekevää. Vastakkaisella puolella pihaa pylväistön alla oli tilava vaja vaunuja varten — siellä seisoi vieläkin muutamia Monseigneurin ajopelejä. Kahteen pilariin oli kiinnitetty kaksi suurta leimuavaa soihtua ja näitten valossa, ulkona seisoi suuri tahkokivi, kömpelö kalu, jota nähtävästi oli kiireessä hilattu sinne läheisestä pajasta tai jostain muusta verstaasta. Kun herra Lorry nousi tuoliltaan ja katseli ulos ikkunasta näitä viattomia esineitä, säpsähti hän ja vetäytyi paikalleen takan ääreen. Hän oli avannut sekä ikkunan että ulkopuoliset säleuutimet, mutta sulki ne jälleen väristen joka jäsenessään.
Kadulta korkean muurin ja jykevän portin takaa kuului kaupungin tavallinen yöllinen melu, johon silloin tällöin sekaantui selittämätön ääni, tenhoava ja aavemainen kuin olisi eriskummaisia, kauhistuttavia ääniä kohoamaisillaan taivaaseen.
"Jumalan kiitos", sanoi herra Lorry, pannen kätensä ristiin, "ettei kukaan läheisistäni ja rakkaistani ole tässä kamalassa kaupungissa tänä iltana. Herra armahtakoon kaikkia vaarassa olevia!"
Vähän ajan kuluttua soi suuren portin kello ja hän ajatteli: "he ovat tulleet takasin!" ja istui kuuntelemassa. Mutta ei kukaan tullut jyryten ja meluten pihalle, kuten hän oli odottanut ja hän kuuli portin jälleen paukahtavan kiinni ja sitten oli kaikki hiljaa.
Hermostuminen ja pelko, joka oli hänet vallannut, synnytti hänessä tuon epävarman levottomuuden pankin suhteen, minkä tärkeä tehtävä luonnollisesti aikaansaa. Pankki oli hyvin vartioittu, ja hän nousi mennäkseen luotettavien miesten puheille, jotka olivat vartioina, kun hänen ovensa äkkiä avattiin ja sisään syöksyi kaksi olentoa, joita nähdessään hän peräytyi tyrmistyneenä.
Lucy ja hänen isänsä! Lucy kädet ojennettuina häntä kohti, tuo vanha, vakava ilme kasvoilla niin voimakkaana ja ilmeisenä, että näytti kuin olisi se varta vasten painettu hänen kasvoilleen antamaan voimaa ja tarmoa tälle ainoalle tapahtumalle hänen elämässään.
"Mitä nyt?" huusi herra Lorry hengästyneenä ja hämillään. "Mikä on hätänä? Lucy! Manette! Mitä on tapahtunut? Mikä tuo teidät tänne? Mitä on tekeillä?"