"Luota minuun sokeasti. Levottomuutesi on pian lopussa, lemmittyni, sinä saat hänet jälleen muutamien tuntien kuluttua. Olen pitänyt huolen kaikenlaisista varokeinoista häneen nähden. Minun täytyy tavata Lorrya."
Hän pysähtyi. Kuului kumeaa pyörien räminää. Molemmat tiesivät liian hyvin mitä se merkitsi. Yksi. Kaksi. Kolme. Kolmet vankikärryt, jotka kulettivat eteenpäin kamalaa kuormaansa pehmeällä lumella.
"Minun täytyy tavata Lorrya", kertoi tohtori, suunnaten askeleensa toisaalle.
Kunnon, vanha herra hoiti yhä luottamustointaan, hän ei koskaan ollut sitä jättänyt. Häneltä ja hänen kirjoiltaan kysyttiin usein neuvoa omaisuuteen nähden, jota oli otettu takavarikkoon tai tehty kansallisomaisuudeksi. Hän pelasti minkä taisi omistajille. Ei löytynyt elävää sielua, joka paremmin olisi tainnut suojella Tellsonin pankin säästöjä ja joka paremmin taisi vaieta.
Synkän punanen ja keltanen taivas ja Seinestä kohoova usva ilmotti pimeyden lähenemistä. Oli melkein pimeä heidän tullessaan pankkiin. Monseigneurin upea asumus oli vallan hävitetty ja hyljätty. Sora- ja tuhkaläjän päälle pihalla oli pystytetty kirjoitus: "Kansallisomaisuus. Ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"
Kukapa mahtoi olla herra Lorryn luona — ken oli tuon tuolilla olevan matkatakin omistaja — jota ei kukaan saisi nähdä? Kuka oli se vastatullut, jonka luota hän tuli kiihkeänä ja hämmästyneenä sulkeakseen lemmittyään syliinsä. Kenelle toisti hän Lucyn änkyttävät sanat, kohottaessaan äänensä ja kääntäessään päänsä huoneen ovea kohti josta hän tuli: "Muutettu Conciergeriaan ja kutsuttu huomenna oikeuden eteen?"
KUUDES LUKU.
Riemu.
Tuo pelottava tuomioistuin, johon kuului viisi tuomaria, yleinen syyttäjä ja järkähtämätön valamiehistö, piti istuntoa joka päivä. Sen listat lähetettiin ulos joka ilta ja luetettiin vanginvartioilla eri vankiloissa kaikille vangeille. Vanginvartijain tavallisena leikinlaskuna olikin: "Tulkaa ulos sieltä sisältä kuulemaan iltalehteä!"
"Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan!"