He kumarsivat kaikki kunnioittaen päänsä ja sydämensä. Lucyn jälleen ollessa hänen sylissään, sanoi Charles hänelle:
"Ja nyt, puhu isällesi rakkaani. Ei kukaan muu koko Ranskassa olisi saattanut tehdä mitä hän on tehnyt puolestani."
Lucy painoi päänsä isänsä rintaa vasten kuten hän kauvan, kauvan sitten oli painanut isän pään omaa rintaansa vasten. Tohtori oli onnellinen, että hän oli saattanut palkita häntä, hänen kärsimyksensä olivat korvatut, hän oli ylpeä voimastaan. "Sinä et saa olla heikko, lemmittyni", varotti tohtori, "älä niin vapise. Minä olen hänet pelastanut."
SEITSEMÄS LUKU.
Koputus ovelle.
"Minä olen pelastanut hänet." Se ei ollut niitä unikuvia joita hän vielä usein näki, hän oli tosiaankin heidän luonaan. Mutta vielä vapisi hänen vaimonsa ja epävarma mutta synkkä pelko painoi häntä.
Koko ilma heidän ympärillään oli niin sakea ja pimeä, kansa niin intohimoisesti kostonhaluinen ja oikullinen, viattomia tuomittiin niin usein kuolemaan epämääräisten epäilyksien ja ilkeyden johdosta, ja hänen oli vaikea unhottaa että niin monta yhtä syytöntä kuin hänen miehensä, yhtä rakkaat toisille kuin hänen miehensä hänelle joka päivä saivat sen kohtalon omakseen, josta hän oli pelastunut, siksipä ei hänen sydämensä tuntunut niin keveältä kuin hänestä sen olisi pitänyt tuntua. Talvi-iltapäivän varjot alkoivat levetä, mutta vieläkin vyöryivät kamalat rattaat pitkin katuja. Lucyn ajatukset seurasivat niitä, etsien omaansa tuomittujen joukosta ja sitten painautui hän lähemmäksi miestään ja vapisi yhä enemmän.
Hänen isänsä koetti elvyttää häntä ja osotti niin suurta sääliväisyyttä ja oli niin yläpuolella tätä naisellista heikkoutta, että oli merkillistä häntä katsella. Ei mitään ullakkohuonetta enää, ohitse oli suutaroiminen, ohitse sataviisi pohjoinen torni. Hän oli täyttänyt tehtävän, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, hän oli pelastanut Charlesin. He taisivat nyt kaikki turvautua häneen.
He elivät perin yksinkertaisesti, ei yksistään sen vuoksi että se oli turvallisinta, sillä sellainen elämäntapa loukkasi vähiten kansaa, mutta he eivät olleet rikkaita ja Charles oli koko vankeusaikana maksanut kalliisti huonosta ruoastaan ja vartiostaan ja köyhempien vankien ylläpidosta. Osaksi tästä syystä ja osaksi päästäkseen kotivakoojasta, heillä ei ollut palvelijaa, kansalaispariskunta, joka hoiti porttivahdin tointa, auttoi heitä silloin tällöin ja Jerry (jonka herra Lorry melkein tykkönään oli heille luovuttanut) oli heidän jokapäiväinen auttajansa ja hänellä oli vuoteensa siellä joka yö.
Vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoa ja jakamaton tasavalta oli määrännyt että jokaisen talon ovella, tai pihtipielessä tulisi kunkin asukkaan nimi olla selvästi kirjoitettuna kirjaimilla joiden suuruus oli määrätty ja jotka olivat tarpeellisen matkan päässä maasta. Siksipä kaunisti herra Jerry Cruncherinkin nimi pihtipieliä alhaalla, ja kun iltapuolen varjot syvenivät, ilmestyi tämän nimen omistaja, joka oli pitänyt silmällä erästä maalaria jolle tohtori Manette oli antanut toimeksi liittää luetteloon nimen Charles Evrémonden, jota Darnayksi sanotaan.