"Kyllä, kyllä, olenkin varovainen", sanoi neiti Pross, "mutta näin meidän kesken voinen sanoa, etten halua mitään tukehduttamisen yrityksiä valkosipulin, tupakin tai syleilyjen muodossa kaduilla kulkiessani. Kas niin, lintuseni, istukaa hiljaa takan ääressä, kunnes palaan. Pitäkää huolta rakkaasta miehestänne, jonka olette jälleen saanut, älkääkä siirtäkö kaunista päätänne hänen olaltaan, ennenkuin palajan. Saanko kysyä teiltä jotain, tohtori Manette, ennenkuin menen?"
"Minusta nähden olkoon teillä siihen vapaus", vastasi tohtori hymyillen.
"Älkää Jumalan tähden puhuko vapaudesta; siitä olemme saaneet kylläksemme", sanoi neiti Pross.
"Joko taas! Hiljaa toki!" nuhteli Lucy.
"Niin armaani", sanoi neiti Pross, nyökäyttäen painolla päätään, "sanalla sanoen, minä olen hänen kaikkein armollisimman majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen alamainen"; neiti Pross niijasi mainitessaan tämän nimen; "ja siis on mielilauseeni: 'Tee tyhjäksi pahat aikeensa, kukista kavalat hankkeensa, hänehen me toivomme, Jumala kuningasta varjelkoon'."
Uskollisuuden tunteen valtaamana herra Cruncherkin mutisten toisti nämät sanat ikäänkuin olisi hän ollut kirkossa.
"Minua ilahuttaa, että olette kunnon englantilainen, vaikka soisin ettei äänenne olisi noin vilustunut", sanoi neiti Pross hyväksyväisesti. "Mutta kysymykseeni, tohtori Manette. Onko" — tämän hyväsydämisen olennon tapana oli kosketella keveästi kaikkea mikä tuotti heille suurta huolta ja ottaa se puheeksi näin sattumalta — "onko meillä minkäänlaista toivoa päästä tästä kaupungista?"
"Pelkään ettei vielä. Se olisi vielä vaarallista Charlesille."
"Hm, hm", sanoi neiti Pross tukahuttaen huokauksen silmäillessään lemmikkinsä tulen valaisemia kultakutria. "Meidän tulee malttaa mielemme ja odottaa, siinä kaikki. Meidän tulee kulkea pää pystyssä ja taistella hiljaisuudessa, kuten veljeni Solomonilla oli tapana sanoa. Nyt tulen, herra Cruncher! Älkää liikahtako, lintuseni!"
He lähtivät ja jättivät Lucyn, hänen miehensä ja isänsä ja pikku tytön loimuavan takan ääreen. Herra Lorrya odotettiin heti palaavaksi pankista. Neiti Pross oli sytyttänyt lampun, mutta asettanut sen syrjään nurkkaan, että he häiritsemättä saisivat nauttia takkavalkeasta. Pikku Lucy istui isoisänsä vieressä kädet kiedottuina tämän käsivarren ympäri ja äänellä hiljaisella kuin kuiskaus alkoi isoisä kertoa lapselle satua suuresta ja mahtavasta haltijattaresta, joka oli avannut vankilan seinän ja vapauttanut vangin, joka kerran oli tehnyt haltijattarelle palveluksen. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ja Lucy tunsi itsensä entistä levollisemmaksi.