"Ei ole muuta tehtävää", sanoi hän katsellen kuuta, "ennen huomista.
En saata nukkua."
Ääni, jolla hän lausui nämät sanat nopeasti kiitävien pilvien alla, ei ollut väliäpitämätön eikä myöskään uhmaava. Se ilmaisi väsyneen ihmisen tyyntä päättäväisyyttä, ihmisen, joka oli vaeltanut, taistellut ja eksynyt, mutta lopulta löytänyt oikean tien ja näki sen päättyvän.
Aikoja sitten, kun hänen aikaisemmat kilpailijansa katsoivat häntä hyvin lupaavaksi nuoreksi mieheksi, oli hän seurannut isäänsä hautaan. Hänen äitinsä kuoli useita vuosia ennen. Isänsä haudalla lausutut juhlalliset sanat, tulivat hänelle mieleen hänen kulkiessaan pimeitä katuja tummien varjojen keskellä, kuun ja pilvien liidellessä korkealla hänen päänsä päällä: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää ehkä hän olisi kuollut ja jokainen joka elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti".
Yksinäisenä, yön aikana tässä kaupungissa, jota piilu hallitsi, hyvin ymmärrettävän surun herätessä hänen sydämessään niiden kuudenkymmenenkolmen tähden, jotka sinä päivänä olivat kuoleman uhrit ja huomispäivän ynnä monen muun päivän uhrien tähden, jotka nyt vankilassa tuomiotaan odottivat, olisi se ajatusketju, joka oli tuonut esiin nämät sanat helposti ollut löydettävissä, kuin vanha ruostunut laivan ankkuri syvyydestä. Mutta hän ei sitä etsinyt, toisti vaan sanat ja kulki eteenpäin.
Sydney Carton meni jälleen Seinen yli valoisammille kaduille ja katseli juhlallisella hartaudella valaistuja ikkunoita, joissa ihmiset olivat nukkumaan menossa hetkiseksi unohtaakseen kauhut ympärillään; hän katseli käyttämättömien kirkkojen torneja, kirkkoja joissa ei enää rukouksia luettu, sillä niinpitkällä olivat jo vallankumoukselliset joukot itsehäviön tiellä, vuosikausia toteltuaan papillisia roistoja, varkaita ja hekkumoitsijoita; hän katseli kaukaisia kalmistoja, jotka kuten porteille oli kirjoitettu, olivat ijäiselle levolle pyhitetyt; täysinäisiä vankiloita, niitä katuja, joita ne kuusikymmentä ajoivat kuolemaan, joka oli tullut niin tavalliseksi ja jokapäiväiseksi, ettei ainoatakaan kammottavaa juttua kummittelevista aaveista syntynyt kansan keskuudessa kaiken guillotiinityön vaikutuksesta; hän katseli elämää ja kuolemaa tässä kaupungissa, joka nyt valmistui lyhyeen yölliseen lepoon kesken raivojensa.
Harvoja vaunuja oli liikkeellä, sillä ne, jotka vaunuja käyttivät, joutuivat pian epäluulon alaisiksi. Aateli kätki päänsä punasiin myssyihin ja luntusti kömpelöissä kengissä. Mutta kaikki teatterit olivat kukkurallaan ja Cartonin mennessä ohi tulvi sieltä ilosta kansaa, joka lörpötellen meni kotiansa. Erään teatterin ulkopuolella seisoi pieni tyttö äitineen ja etsi tietä takasin kadun poikki. Carton kantoi lapsen ylitse ja ennenkuin ujo käsi ehti irtautua hänen kaulaltaan, pyysi hän lapselta suudelmaa.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja joka elää ja uskoo minun päälleni ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."
Nyt kun kadut olivat hiljaiset ja yö oli kulumassa, soivat nämät sanat ilmassa ja hänen askeleittensa kaiussa. Aivan tyyneenä ja rauhallisena toisti hän ne joskus itsekseen, siinä kulkiessaan, mutta hän kuuli ne aina korvissaan. Yö läheni loppuaan ja hänen seistessään sillalla kuunnellen vettä, joka loiski Ile de Paris'n muureja vastaan, ja katsellessaan talojen ja tuomiokirkon kuvakaunista ryhmitystä, joka kuutamossa kimmelsi, sarasti kylmä päivän valo katsellen taivaalta kuin kuolleen kasvot. Sitten yö kuineen ja tähtineen kalpeni ja kuoli ja hetken aikaa tuntui kuin olisi koko luomakunta jätetty kuoleman valtaan.
Mutta loistava aurinko nousi ja näytti pitkillä, kirkkailla säteillään tunkevan nämät sanat, tämän yön laulun, suoraan ja lämpimästi hänen sydämeensä. Ja kun hän kunnioittaen varjosti silmiään ja katseli säteitä, tuntui valosilta kaareilevan ilmassa hänen ja auringon välillä joen kimallellessa siellä alhaalla.
Voimakas virta, nopea, syvä ja varma oli aamun hiljaisuudessa kuin läheinen ystävä. Hän kulki virtaa pitkin kauvas taloista ja auringon valossa ja lämmössä nukkui hän rannalle. Kun hän heräsi ja nousi jälleen ylös, jäi hän siihen hetkeksi katselemaan pyörrettä, joka kierteli ja pyöri tarkotuksetta, kunnes virta nielasi sen ja kuletti ulos mereen. "Pyörre olen minäkin." Rahtilaiva, jonka purje oli haalea kuin kuihtunut lehti, luikui hänen ohitsensa ja katosi. Kun sen viimeinen jälki vedestä hävisi, päättyi rukouskin, joka oli tunkeutunut esiin hänen sydämestään, armeliaasta sääliväisyydestä kaikkia hänen virheraukkojaan ja hairahduksiaan kohtaan sanoilla: "Minä olen ylösnousemus ja elämä".