"Kolme henkilöä. Ernest Defarge, viinikauppias Saint-Antoinessa."
"Hyvä."
"Thérèse Defarge, hänen vaimonsa."
"Hyvä."
"Alexandre Manette, lääkäri."
Äänekäs hälinä syntyi salissa ja sen kestäessä nähtiin tohtori
Manetten kalpeana ja vapisevana nousevan paikaltaan.
"Puheenjohtaja, minä panen vastalauseeni ja ilmotan että tämä on väärennystä ja petosta. Tiedätte, että syytetty on vävyni. Tyttäreni ja hänen rakkaansa, ovat minulle elämääni kalliimmat. Kuka ja missä on se petollinen vehkeilijä, joka sanoo, että olen ilmiantanut vävyni."
"Kansalainen Manette, rauhoittukaa. Käyttäytymällä epäkunnioittavasti tuomioistuimen viranomaisia kohtaan asettaisitte itsenne lain yläpuolelle. Puhuessamme siitä mikä teille on elämää kalliimpaa, muistakaa ettei hyvänä kansalaisena mikään liene teille niin kallista kuin tasavalta."
Äänekkäät mieltymyshuudot säestivät tätä ojennusta. Puheenjohtaja soitti kelloansa ja ryhtyi uudestaan lämmöllä puhumaan.
"Jos tasavalta vaatisi teitä uhraamaan omaa lastanne olisi velvollisuutenne tehdä se uhraus. Kuunnelkaa mitä seuraa. Ja olkaa hiljaa sillaikaa!"