Viimein pääsivät he portaitten päähän ja pysähtyivät kolmannen kerran. Vielä oli noustava ylös vieläkin jyrkempiä ja matalampia portaita, tullakseen ullakkokerrokseen. Viinipuodin isäntä, joka kulki vähän edeltäpäin ja pysytteli aina herra Lorryn kohdalla kuin olisi hän pelännyt nuoren neidin kääntyvän hänen puoleensa kysymyksillä, kääntyi nyt ympäri, tunnusteli tarkasti olalla riippuvan takkinsa taskuja ja löysi avaimen.
"Ovi on siis lukossa, ystäväni?" sanoi herra Lorry hämmästyneenä.
"Onpa niinkin", vastasi herra Defarge tuimasti.
"Pidättekö tarpeellisena, että tämä onneton on niin erillään."
"Pidän tarpeellisena kiertää avainta!" kuiskasi herra Defarge hänen korvaansa, otsaansa tuimasti rypistäen.
"Miksi niin!"
"Miksi! Siksi, että hän on elänyt niin kauvan sisään teljettynä, että hän säikkyisi — raivoisi — raastaisi itseään kappaleiksi — kuolisi — saattaisi itselleen jonkin vahingon, jos ovi jätettäisiin auki."
"Onko se mahdollista?"
"Josko se on mahdollista!" kertoi Defarge katkerasti. "On kun onkin. Tämä on verraton, tämä maailma jossa elämme, koska semmoinen on mahdollista, ja monet muut sellaiset asiat ovat mahdollisia, eivätkä vain ole mahdollisia, vaan ovat tapahtuneetkin — tapahtuneet, näettekö — tuon taivaan alla joka päivä. Eläköön Saatana. Menkäämme eteenpäin."
Tämä keskustelu tapahtui niin hiljaisella äänellä, ettei sanaakaan siitä tullut nuoren ladyn korviin. Mutta nyt alkoi hän vavista niin kovassa mielenliikutuksessa ja hänen kasvonsa kuvasivat niin syvää tuskaa ja ennen kaikkia, sellaista kammoa ja kauhistusta, että herra Lorry tunsi tehtäväkseen puhua muutaman rohkaisevan sanan.