Silminnähtävästi oli niin toivotonta keskustella hänen kanssaan tai koettaa saada häntä tajuihinsa, että he — ikäänkuin sopimuksesta — panivat kätensä hänen olalleen ja pyysivät häntä istumaan tulen eteen ja lupasivat että hän kohta saisi työnsä. Hän vaipui tuolille, tuumi ja itki hiipuvan takan ääressä. Ikäänkuin kaikki mitä oli tapahtunut ullakkokamarin ajoilta, olisi ollut vain kadonnut haave tai uni, näki herra Lorry hänen vajoovan kokoon, aivan samaksi olennoksi, joka oli ollut Defargen hoitolaisena.
Niin hämmästyneet ja kauhistuneet kuin he molemmat olivatkin tämän hävityksen nähdessään, ei ollut aikaa antautua sellaisten tunteiden valtaan. Hänen yksinäinen tyttärensä, jolta viimeinen toivo ja turva oli riistetty, oli heidän sydäntään liian lähellä. Carton sanoi ensiksi:
"Viimeinen toivo on mennyt; se ei ollut suuri. Niin, parasta on että hän viedään tyttärensä luo. Mutta tahdotteko, ennenkuin menette, kuulla minua tarkasti? Älkää kysykö, miksi teen ne ehdot, joita aion teille asettaa ja vaadin lupausta, jota aion pyytää; minulla on siihen syy — tärkeä syy."
"Sitä en epäile", vastasi herra Lorry. "Sanokaa pois."
Heidän edessään oleva olento huojui koko ajan ähkien yksitoikkoisesti edestakasin. He puhuivat niin hiljaa kuin olisivat yöllä valvoneet sairasvuoteen ääressä.
Carton kumartui nostamaan laattiasta nutun, joka oli melkein kietoutunut hänen jalkoihinsa. Silloin putosi siitä pieni rasia, jossa tohtorin oli tapana pitää luetteloa päivän toimituksista. Carton otti sen laattialta ja siinä oli kokoon käännetty paperi.
"Tutkikaamme tätä?" sanoi hän. Herra Lorry nyykäytti myöntäväisesti päätään. Carton aukasi sen ja huudahti: "Jumalan kiitos!"
"Mitä se on?" kysyi herra Lorry kiihkeästi.
"Odottakaa hetkinen, puhun siitä sitten. Ensi aluksi", hän pisti kätensä takkiinsa ja otti esille toisen paperin, "tämä on todistus, joka oikeuttaa minua lähtemään tästä kaupungista. Katsokaa sitä. Te näette — Sydney Carton, englantilainen?"
Herra Lorry piti sitä kädessään ja katseli hänen vakaviin kasvoihinsa.