"Nyt on hän luultavasti kotona ja odottaa miehensä kuolinhetkeä. Hän suree ja vaikeroi. Hän on sellaisessa mielentilassa, että hän epäilee tasavallan oikeutta. Hän on täynnä sääliä sen vihollisia kohtaan. Menen hänen luokseen."
"Mikä ihailtava nainen, mikä jumaloittava nainen!" huudahti Jaakko kolmas ihastuksissaan.
"Oi rakkaani", huudahti Kosto syleillen häntä.
"Ota sinä kutimeni", sanoi rouva Defarge ja pani sen auttajattarensa käteen, "ja pidä sitä valmiina minua varten tavallisella paikallani. Varaa tavallinen tuolini minulle, mene heti sinne, sillä sinne luultavasti keräytyy tänään enemmän väkeä kuin tavallisesti."
"Tottelen mielelläni päällikköni käskyjä", sanoi Kosto tulisesti ja suuteli häntä poskelle. "Ethän tule liian myöhään?"
"Olen siellä ennen alkamista."
"Ja ennenkuin rattaat tulevat. Ole siellä kaikella muotoa, sieluni lemmitty, ennenkuin rattaat tulevat!" huusi Kosto hänen jälkeensä, sillä hän oli jo päässyt vähän matkan päähän kadulle.
Rouva Defarge viittasi kädellään osotteeksi, että hän oli kuullut ja että hän aivan varmaan tulisi ajoissa ja kulki jo loassa ohi kulman, jonka vankilamuuri muodosti. Kosto ja valamies katsoivat hänen jälkeensä hänen edetessään ja ylistivät hänen kaunista vartaloansa ja suurenmoisia henkisiä lahjojaan.
Siihen aikaan painoi aika moneen naiseen kamalan ja rumentavan leiman, mutta ei kukaan heistä ollut niin hirvittävä, kuin tämä julkea nainen, joka nyt katuja kulki. Luonteeltaan oli hän rohkea ja luja, teräväjärkinen, neuvokas, päättäväinen ja hänen kauneutensa oli sitä laatua että se tuntui antavan omistajattarelleen vaan lujuutta ja tulisuutta ja saattavan muut vaistomaisesti tunnustamaan nämät ominaisuudet. Nämät levottomat ajat olisivat missä olosuhteissa tahansa nostaneet hänet korkealle. Mutta koska häneen lapsuudesta asti oli pinttynyt kalvava sorrontunne ja juurtunut viha erästä kansanluokkaa kohtaan, olivat olosuhteet tehneet hänestä naarastiikerin. Hän oli aivan sääliä vailla. Jos hänessä joskus olisikin asunut tämä hyve, oli se nyt hänestä kokonaan hävinnyt.
Hänestä ei ollut mitään jos viaton mies kuoli esi-isiensä syntien tähden, hän ei nähnyt häntä, vaan heitä. Hänestä ei merkinnyt mitään jos hänen vaimonsa jäi leskeksi ja tytär orvoksi, tämä oli riittämätön rangaistus, sillä he olivat hänen luonnollisia vihollisiaan ja hänen saaliinsa, ja niinmuodoin heillä ei ollut oikeutta elämiseen. Vedota häneen oli toivotonta, sillä hänellä ei ollut säälin tunnetta ei itseäänkään kohtaan. Jos hän olisi kaatunut kadulle niissä monissa kahakoissa, joihin hän otti osaa, hän ei olisi säälinyt itseään, ja jos hänet olisi tuomittu piiluttavaksi huomenna, olisi hän mennyt, eikä hänen sielussaan olisi asunut hellempää tunnetta, vain raivokas halu vaihtaa paikkaa ihmisen kanssa, joka hänet sinne lähetti. Sellainen sydän sykki rouva Defargen karkean puvun alla. Kuinka huolimattomasti hän sitä kantoikin, koristi se häntä kuitenkin jonkinlaisella daimoonisella kauneudella ja hänen tumma tukkansa näytti upealta karkean punasen päähineen alla. Hänellä oli poveen kätkettynä ladattu pistooli. Vyössään oli hänellä terävä tikari. Siten varustettuna ja astuen luonteensa mukaisilla varmoilla askelilla ja naisen notkealla joustavuudella, joka lapsuudessaan oli tottunut kulkemaan avojaloin ja -säärin ruskealla rantahiekalla, kulki rouva Defarge pitkin katuja.