Onneksi oli hänellä huntu hatussaan, muuten hän tuskin olisi voinut kulkea kaduilla pysäyttämättä. Onneksi oli hänellä luonnostaankin niin omituinen ulkomuoto, ettei hän nyt näyttänyt yhtä rumalta kuin joku toinen nainen hänen sijassaan. Molemmat edut olivat hänelle tarpeen, sillä raatelevat sormet olivat jättäneet syviä jälkiä hänen kasvoihinsa ja hänen hiuksensa olivat revityt ja hänen pukunsa oli riistetty ja raastettu pahanpäiväisesti.
Kulkiessaan sillan yli heitti hän huoneen avaimen jokeen. Hän tuli tuomiokirkolle muutamia minuuttia ennen seuralaistaan ja odottaessaan siellä, ajatteli hän, että avain jo saattoi olla verkkoon tarttunut ja tunnettu, ovi saattoi olla avattu ja ruumis löydetty, hänet ehkä pysäytettäisiin kaupunginportilla, pantaisiin vankeuteen ja syytettäisiin murhasta! Kesken näitä levottomia ajatuksia tuli hänen seuralaisensa, antoi hänen nousta vaunuihin ja ajoi pois hänen kanssaan.
"Onko mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross.
"Tavallista touhua", vastasi herra Cruncher ja näytti hämmästyvän kysymystä ja neiti Prossin ulkomuotoa.
"En kuule mitä sanotte", sanoi neiti Pross. "Mitä te sanotte?"
Turhaan toisti herra Cruncher sanansa; neiti Pross ei voinut kuulla häntä. "Minäpäs nyökäytän päätäni", ajatteli herra Cruncher kummissaan, "sen hän nyt ainakin näkee." Ja sen hän näki.
"Onko nyt mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross uudelleen.
Herra Cruncher nyökäytti taaskin päätään.
"En kuule."
"Hän on tullut kuuroksi yhdessä tunnissa", sanoi herra Cruncher miettien ja hyvin pelästyksissään. "Mitä hänelle on tapahtunut?"