"En välitä mistään, niin kauvan kuin pidän teitä kädestä. En välitä mistään, kun irroitan käteni, kunhan he vain ovat nopeat."
"He kyllä ovat nopeat. Älkää peljätkö!"
He seisovat nopeasti harvenevassa uhrilaumassa, mutta he puhuvat kuin he olisivat kahdenkesken. Silmä silmää vastaan, ääni ääntä vastaan, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan ovat nämät molemmat yhteisen äidin lapset, niin eriävät ja kaukana toisistaan, tavanneet toisensa pimeällä maantiellä lähteäkseen yhdessä kotiin lepäämään sen helmaan.
"Jalo ja urhea ystävä, saanko tehdä viimeisen kysymyksen? Olen hyvin tietämätön ja se tekee minut hiukan levottomaksi."
"Sanokaa mitä se on."
"Minulla on serkku, ainoa sukulaiseni, orpo niinkuin minäkin ja josta paljon pidän. Hän on minua viisi vuotta nuorempi ja hän on erään talonpojan luona etelä-Ranskassa. Köyhyys erotti meidät ja hän ei tiedä mitään kohtalostani, sillä en osaa kirjoittaa — ja jos osaisinkin, kuinka voisin sanoa hänelle —! On parempi niinkuin on."
"Mitä ajattelin tänne tullessamme ja mitä vielä nytkin ajattelen katsellessani teidän ystävällisiin, rohkeihin kasvoihinne, jotka minua niin tukevat, on, että: jos tasavalta todellakin tekee hyvää köyhille ja ne kärsivät vähemmän nälkää ja kaikkea muutakin vähemmin, voihan hän elää kauvemmin; hän ehkä voi tulla vanhaksikin."
"Entä sitten, hyvä sisareni?"
"Uskotteko" — kärsivälliset silmät, joissa oli niin paljon mielenlujuutta, täyttyivät kyynelillä ja huulet eroavat enemmän ja väräjävät — "että aika tulee tuntumaan minusta pitkältä odottaessani häntä paremmassa maailmassa, jossa toivon sekä teidän että itseni saavan armeliaan turvapaikan?"
"Se ei ole mahdollista, lapseni, siellä ei ole mitään aikaa eikä mitään surujakaan."