Molemmat kuuntelivat.
"Sanon, että tänne ajaa hevonen täyttä ravia."
"Minäpä sanon, että täyttä neliä, Tom", vastasi vaununkulettaja, irroittaen kätensä ovesta ja kavuten nokkelasti paikalleen. "Hyvät herrat! Kuninkaan nimeen!"
Näin huudahtaen hän viritti musketunterinsa ja oli valmiina hyökkäykseen.
Tässä kertomuksessa jo ennen mainittu matkustaja seisoi vaununastuimella sisäänmenemäisillään, toiset kaksi olivat hänen takanaan seuratakseen häntä. Hän seisoi astuimella toinen osa ruumista sisällä ja osa ulkona; toiset seisoivat tiellä hänen allaan. Kaikki tähystelivät milloin ajuria, milloin vaununkulettajaa ja kuulostivat. Ajuri silmäili taakseen, höristipä ponteva hevonenkin korviaan ja silmäili taakseen vastaanpanematta.
Äänettömyys, joka syntyi vaunun herettyä rämisemästä ja ponnistelemasta, ynnä yön äänettömyys matkaansai tosiaankin syvän hiljaisuuden. Hevosten huohottaminen pani vaunut vavahtamaan kuin olisivat ne kuohuvassa mielentilassa. Matkustajain sydän sykki miltei kuuluvasti, ainakin ilmaisi äänetön pysähdys heidän pidättävän henkeään ja heidän valtimonsa tykyttävän tavallista kiivaammin odotuksesta.
Kuultiin nyt selvästi, mitenkä hevonen vimmatusti nelisti kukkulata ylös.
"Halloo!" karjui vaununkulettaja voimainsa takaa. "Seiskaa siinä!
Minä ammun!"
Hevosen tie katkesi äkisti ja sen tanssiessa ja roiskuttaessa lokaa huusi miehen ääni sumusta: "Onko siellä Doverin postivaunut?"
"Mitä se teihin kuuluu!" vastasi kulettaja. "Kuka te olette?"