"Vahinko, ettei teillä ole, sir."
"Niin minustakin."
"Jos teillä niitä olisi", jatkoi herra Lorry, "ehkäpä tekin hoitaisitte niitä."
"Ei, Jumala paratkoon, — sitä en tekisi", sanoi herra Carton.
"Niin, sir", huudahti herra Lorry, aivan kiihoittuneena hänen välinpitämättömyydestään, "asiat ovat hyvät olemassa ja niitä tulee arvossa pitää. Joskin asiat velvoittavat vaikenemaan ja itseään hillitsemään ja aikaansaavat vaikeuksia, niin herra Darnay ylevänä gentlemannina antaa sen anteeksi. Hyvää yötä, herra Darnay, Jumala siunatkoon teitä, sir! Toivon että tänään olette pelastunut kuolemasta viettääksenne hyötyisää ja onnellista elämää. — Kantotuoli hoi!"
Ehkäpä hieman suuttuneena itseensäkin eikä vain asianajajaan kapusi herra Lorry kantotuoliin ja kannatutti itseään Tellsoniin. Carton, joka löyhkäsi portviinille, eikä tuntunut oikein selvältä, naurahti ja sanoi, kääntyen Darnayn puoleen:
"Omituinen sattumus, joka vie meidät kaksi yhteen. Teistä mahtaa tuntua omituiselta seistä tänä iltana yksin näillä katukivillä oman kuvanne kanssa."
"Minusta tuntuu kuin tuskin vielä kuuluisin tähän maailmaan", vastasi
Charles Darnay.
"Se ei minua kummastuta. Vähän aikaa sitten olitte aika kyytiä menossa toiseen maailmaan. Puhutte niin raukeasti."
"Alanpa uskoa, että olen raukea."