"Minä olen ollut siellä, kuten muistanette", sanoi Darnay hymyillen, mutta samassa harmista punehtuen, "vaikka en siinä asemassa, että olisin voinut tutkia sitä. Minulle kerrottiin merkillinen juttu siellä ollessani."
"Mikä juttu se oli?" kysyi Lucy.
"Heidän tehdessään muutoksia siellä, löysivät työmiehet vanhan vankiluolan, joka vuosikausia oli ollut muurattu ja unohdettu. Jokainen kivi sisäseinissä oli täynnä kirjoituksia, vankien leikkelemiä — päivämääriä, nimiä, valituksia ja rukouksia. Kulmakiveen eräässä nurkassa, oli vanki, joka luultavasti oli mestattu, viime työkseen leikellyt kolme kirjainta. Niihin oli käytetty hyvin vaillinaista asetta ja työ oli tapahtunut kiireessä ja epävarmasti. Ensin näytti kuin olisi siihen leikelty D.I.C. mutta lähemmin tutkittaessa huomattiin viimeinen kirjain G:ksi. Ei missään muistiinpanoissa eikä kertomuksissa löytynyt mitään vankia niillä alkukirjaimilla, ja turhaan arvailtiin mikä nimi se saattoi olla. Viimein otaksuttiin etteivät kirjaimet merkinneetkään alkukirjaimia, vaan sanaa: 'Dig' (kaiva.) Kirjoituksen alla oleva laattia kaivettiin tarkasti ja maassa kiven tai tiililevyn alla löydettiin jäännöksiä paperista ja pienestä nahkapussista. Tuntemattoman vangin kirjoitus ei koskaan tule luetuksi, mutta hän oli kirjoittanut jotain ja piilottanut sen vanginvartialta."
"Isäni", huudahti Lucy, "sinä voit pahoin."
Tohtori oli äkkiä kohonnut pystyyn, pidellen päätään käsillään. Hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä pelotti heitä kaikkia.
"En, lapseni, en voi pahoin. Mutta suuria vesipisaroita putosi päälleni ja sai minut säpsähtämään. Parasta lienee, että menemme sisään."
Hän toipui melkein heti. Satoi tosiaankin suuria pisaroita, ja hän näytti heille niitä kädessään. Mutta hän ei puhunut sanaakaan löydöstä ja heidän mennessään sisään, havaitsi herra Lorryn asiasilmä tai oli havaitsevinaan hänen kasvoissaan kun ne kääntyivät Charles Darnayn puoleen, saman omituisen ilmeen kuin oikeussalin käytävässä.
Mutta hän hillitsi itseään niin pian, että herra Lorry epäili asiasilmäänsä. Kultaisen jättiläisen käsivarsi etehisessä ei ollut häntä vakavampi, kun hän seisahtui sen alle ja sanoi vielä olevansa tottumaton sellaisiin pikku sattumiin ja ehkäpä hän ei koskaan niihin tottuisikaan ja hän selitti että sade oli häntä pelottanut.
Oli teenjuonnin aika ja neiti Pross askarteli teekeittiön ääressä, uuden "puistatuksen" uhrina, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut. Herra Carton oli saapunut mutta sittenkin niitä oli vain kaksi.
Ilta oli niin painostava, että vaikka ovet ja ikkunat olivat seljällään olivat he menehtyä kuumuuteen.