Ehkäpä. Ja ehkäpä he vielä saavat nähdä sen suuren ihmisjoukon kohinalla ja jyrinällä ryntäävän vastaansa.
SEITSEMÄS LUKU.
Monseigneur kaupungissa.
Monseigneur oli yksi hovin mahtavampia herroja, ja hänellä oli tavanmukainen joka neljäntenätoista päivänä uudistuva vastaanottonsa suuressa palatsissaan Pariisissa. Monseigneur oli sisäisessä huoneessaan, ja se oli kaikkein pyhin ihailijaparvelle, joka odotti ulkopuolella olevassa pitkässä huonejonossa. Monseigneur oli parhaallaan juomassa suklaataan. Monseigneur nieli helposti monta asiaa, ja moni tyytymätön sielu arveli, että hän oli aika vauhtia nielemäisillään koko Ranskanmaan, mutta aamusuklaa ei saattanut luiskahtaa alas hänen kurkustaan, ellei häntä ollut auttamassa neljä vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.
Niin, neljä miestä tarvittiin kohottamaan onnellista suklaata Monseigneurin huulille, kaikki neljä loistivat kiiluvissa koristuksissa ja ylimmäinen niistä ei tullut toimeen ilman kahta kultakelloa taskussaan, Monseigneurin käytäntöön paneman, ylevän ja aistikkaan muodin mukaan. Yksi lakeija kantoi suklaakupin Monseigneurin pyhään läheisyyteen, toinen jauhoi ja hieroi suklaata pienellä koneella, jota hän sitä tarkoitusta varten kantoi mukanaan, kolmas tarjoskeli onnen suosimaa pyyhettä, neljäs (kultakellojen kantaja) kaasi suklaan kuppiin. Monseigneurin olisi ollut mahdoton säilyttää korkea paikkansa ihailevan taivaan alla, jos hän olisi luovuttanut yhdenkään näistä lakeijoista. Musta olisi tahra ollut hänen vaakunakilvellään, jos hänen suklaataan olisi halvasti tarjonnut vain kolme palvelijaa, ja jos niitä olisi ollut kaksi, olisi hän häpeästä kuollut.
Monseigneur oli eilisiltana ollut pienillä illallisilla, joissa myös teatterilla ja oopperalla oli viehättävät edustajansa. Monseigneur oli useimpina iltoina pikku illallisilla tenhoavassa seurassa. Monseigneur oli niin kohtelias, niin vaikutuksille altis, että teatteri ja ooppera vaikuttivat paljon enemmän ikäviin valtioasioihin kuin koko Ranskanmaan tarpeet. Se oli onnellinen asianhaara Ranskalle, kuten kaikille maille, jotka saavat sen kohtalon omakseen — kuten se aina oli esimerkiksi Englannille, hilpeitten Stuartien kaivattuina aikoina, jotka möivät sen.
Monseigneurilla oli tosiaankin ylevä käsitys yleisistä valtionasioista, hän antoi nimittäin kaiken kulkea omia teitään, erikoisista valtionasioista oli Monseigneurilla toinen todellakin ylevä käsitys, että kaiken oli käyminen hänen teitään — ja tuli kartuttaa hänen valtaansa ja kukkaroaan. Huvituksiensa suhteen Monseigneurilla oli myös se tosiaankin ylevä käsitys, että maailma oli olemassa niitä varten. Hänen mielilauseensa oli: "Maa ja kaikki mikä siihen kuuluu, on minun, sanoo Herra".
Ja kuitenkin oli Monseigneur vähitellen huomannut, että hänen asioissaan, sekä julkisissa, että yksityisissä ilmestyi vaikeuksia, siksi oli hänen ollut pakko liittyä veronkannon urakoitsijaan [virkamies Ranskan vanhan monarkkiian aikana, joka kantoi urakalla valtion verot. Suom. muist.]; yleiset valtiovarat vaativat tätä liittymistä, sillä Monseigneur ei tullut niissä toimeen ja siis täytyi ne jättää jonkun huostaan, joka niitä hoiti; hänen yksityiset raha-asiansa vaativat tätä liittymistä syystä, että urakoitsijat olivat rikkaat ja että Monseigneur monen sukupolven ylellisyyden ja tuhlauksen jälkeen oli tulemaisillaan köyhäksi. Siksi oli Monseigneur ottanut sisarensa luostarista, kun vielä oli aika torjua uhkaavaa huntua, joka muuten oli halpahintaisin puku jota hän taisi käyttää, ja lahjoitti hänet palkkiona hyvin rikkaalle urakoitsijalle, joka oli köyhä sukutaulunsa puolesta. Tämä urakoitsija, jolla oli omistajalleen sovitettu kultanuppinen keppi kädessä, oli muun seuran mukana etummaisissa huoneissa ja matelevan kunnioituksen esineenä — kaikki muut matelivat hänen edessään paitsi ne, joiden suonissa Monseigneurin veri virtasi, siihen luettuna myös hänen oma vaimonsa, sillä he katselivat häneen mitä ylhäisimmällä ylenkatseella.
Herra urakoitsija oli komea mies. Kolmekymmentä hevosta potki hänen tallissaan, hänen etehisessään istui kaksikymmentäneljä miehistä palvelijaa, ja kuusi kamarineitsyttä palveli hänen vaimoaan. Urakoitsija, joka ei teeskennellyt toista, vaan oli mitä oli, ryöväri ja rosvo — vaikka hänen avioliittonsa olisikin pitänyt häntä johtaa yhteiskunnalliseen siveellisyyteen — oli ainakin siinä suhteessa suurin todellisuus tässä joukossa, joka sinä päivänä odotti Monseigneurin palatsissa.
Sillä joskin huoneet olivat kauniit katsella, ja kaunistetut kaikilla mahdollisilla koristeilla, mitä sen ajan aisti ja taito aikaansai, ei vieraissa ollut paljon kehumista. Siellä oli sotilaita ilman sotilastietoja, meriupseereja, joilla ei ollut aavistusta laivasta, siviilivirkamiehiä ilman käsitystä yleisistä asioista, julkeita hengellisiä, jotka olivat maallisia sen sanan pahimmassa muodossa, heidän silmänsä olivat aistilliset, he olivat löysät suustaan, ja vielä löysemmät tavoiltaan; kaikki täydellisesti sopimattomia arvoisiin toimiinsa ja valehtelivat kauheasti kun olivat kuuluvinaan tähän toimeen; kaikki olivat he jotenkin samasta säädystä kuin Monseigneur ja siksipä oli heitä laadittu kaikkiin julkisiin virkoihin, jossa jotain oli saatavana. Sellaisia oli siellä kymmenittäin. Olipa siellä yhtäpaljon ihmisiä, jotka eivät olleet missään välittömässä yhteydessä Monseigneurin tai valtion kanssa, eivätkä minkään todellisen kanssa, eivätkä elämässään kulkeneet suoraa tietä mihinkään todelliseen maalliseen päämaaliin. Siellä oli lääkäreitä, jotka olivat koonneet suuria rikkauksia jakamalla makeita lääkkeitä kuviteltuja tauteja vastaan, joita ei ollut olemassakaan, ja he hymyilivät ylhäisille potilailleen Monseigneurin saleissa. Projektorit [ehdottelijat, suom. muist.], jotka keksivät kaikellaisia keinoja valtion pikku vammoja parantaakseen, mutta eivät tienneet mitään neuvoa kitkeäkseen juurineen yhtä ainoata suurta syntiä, lörpöttelivät joutavia jaarituksiaan sille, jonka vain käsiinsä saivat Monseigneurin vastaanottosaleissa. Epäilijäfilosoofit, jotka paransivat maailmaa sanoilla ja rakensivat Babelin torneja korteista, rynnätäkseen taivasta kohti, keskustelivat tässä kummallisessa kokouksessa Monseigneurin luona epäilijäkemistien kanssa, jotka harrastivat metallien muutosta. Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet, jotka tänä merkillisenä aikana — ja sen jälkeen — tunnettiin hedelmistään, s.o. väliäpitämättömyydestä jokaista inhimillisen harrastuksen luonnollista esinettä kohtaan — olivat mallikelpoisessa uupumistilassa Monseigneurin palatsissa. Sellaiset olivat näitten eriävien arvohenkilöitten kodit Pariisin hienossa maailmassa, että urkkijoilla tässä Monseigneurin ihailijain joukossa — ja niihin kuului ainakin puolet tästä hienosta seurasta — olisi ollut vaikeata tämän piirin enkeleittenkään joukossa keksiä ainoatakaan vaimoa, joka ulkomuodoltaan ja tavoiltaan tunnusti olevansa äiti. Niin, lukuunottamatta vaivaloisen olennon maailmaan saattamista — joka ei vielä merkitse äidin nimen toteuttamista — oli äidin tunne aivan tuntematonta tässä hienossa maailmassa. Maalaisnaiset kasvattivat ja pitivät sopimattomia lapsukaisia kovassa kurissa ja viehättävät kuusikymmenvuotiset mummot pukeutuivat koruvaatteisiin ja kävivät illallisilla kuin kaksikymmenvuotiaat.