Sokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. "Liian hyvä teille, isä! Mikään ei ole teille liian hyvä!"
"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna", lausui Kaleb katsoen tarkkaan minkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin. "Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa kulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun kerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä mies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin oikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta käydä semmoisiin vaatteihin puettuna."
Onnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään!
"Minä näen teidät, isä!" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, "niin selvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän seurassanne. Sininen takki!" —
"Vaaleansininen", keskeytti Kaleb.
"Niin, niin! vaaleansininen!" huudahti tyttö kääntäen loistavat kasvonsa häneen, "se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän taivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki" —
"Hyvin väljä", lisäsi Kaleb.
"Niin! väljä!" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, "ja te, isä kulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu naurussa — ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja kaunis!"
"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi", lausui Kaleb.
"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen", vastasi tyttö uhaten häntä iloisesti etusormellaan. "Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! — olen saanut teistä selon, näettekös!"