Sokea tyttö nyökäytti hymysuin. "Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei tahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan", murisi Tackleton. "Mutta kun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo laulaa, mikä saapi hänet siihen?"
"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!" jupisi Kaleb tyttärellensä. "Voi, armollista!"
"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!" lausui Bertha hymyhuulin.
"Kah, oletkos sinäkin täällä!" huusi Tackleton. "Vaivainen heikkomielinen!"
Hän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa — en voi varmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö — siihen, että tyttö piti hänestä. "Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?" kysyi Tackleton äreällä tavallaan.
"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa minun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman, jos voisitte!"
"Vaivainen heikkomielinen!" mutisi Tackleton. "Järkeä ei vähän vähääkään."
Sokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän aikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin laski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon rakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi kysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä:
"Mikä nyt on?"
"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin sen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko — punainenko aurinko, isä?"