"Katsoa ympäri huonetta, isä?"
"No niin!" lausui Kaleb, "samassa tehty kuin käsketty, Bertha!"
"Kertokaa minulle miltä se näyttää."
"Kaikki näyttää", sanoi Kaleb, "niinkuin tavallisesti yksinkertaiselta, mutta hyvin sievältä. Seinien vaalea väri, kauniit kukat astioissa, lattian hohtava puhtaus, koko huoneen sievyys ja somuus tekevät sen aivan ihanaksi."
Sievää ja somaa oli kaikki, minkä Berthan kädet voivat toimittaa. Mutta muutoin — kuinka olisi sievyys ja somuus voinut viihtyä siinä vanhassa töllissä, jonka Kalebin mielikuvitus oli niin muuttanut.
"Teillä on nyt arkitakki yllänne ettekä ole niin pulska kuin kauniissa takissanne", lausui Bertha koskien häneen.
"En aivan niin pulska", vastasi Kaleb, "mutta hyväpä näinkin."
"Isä", sanoi sokea tyttö tullen likemmäksi ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa. "Kertokaa minulle jotakin Maysta. Hän lienee hyvinkin kaunis?"
"Tosin hän on kaunis", sanoi Kaleb. — Ja niin hän todella olikin. Kalebille oli tavatonta, ettei hänen tarvinnut vaivata mielikuvitustaan.
"Hänen tukkansa on musta", lausui Bertha miettivästi, "mustempi kuin minun. Hänen äänensä on suloinen, sen tiedän. Olen usein sitä ilokseni kuunnellut. Hänen vartalonsa —"