"May! Armas, vanha ystäväni!" huudahti Pirkko rientäen häntä vastaan.
"Kuinka hauska on taas tavata sinua!"
Hänen "vanha" ystävänsä oli yhtä sydämellinen ja iloinen kuin hänkin, ja vakuutan teille, että se oli hauska näky, kun he syleilivät toisiansa. Tackletonilla oli epäilemättä hyvä kauneusaisti. May oli todella kaunis.
Olettehan välistä huomanneet kuinka kauniit, teille tutut kasvot, niihin koskiessanne tahi vertaillessanne niitä toisiin kauniisiin kasvoihin, näyttävät sillä hetkellä tavallisilta ja kalvenneilta ja töin tuskin ansaitsevat kiittävää arvosteluanne. Kas niin ei kuitenkaan Pirkon eikä Maynkaan laita ollut! Sillä Mayn kasvot kaunistivat Pirkon ja Pirkon kasvot kaunistivat Mayn, niin luonnollisesti ja suloisesti, jotta Juho Peerybingle sisään astuessaan oli vähällä sanoa, että heidän olisi pitänyt syntyä sisaruksina: mikä olisikin ollut ainoa toivottava seikka.
Tackleton oli tuonut lampaanlapansa, ja kummaa kummempi, vielä tortunkin — mutta emmehän me ylellisyyttä pelkää, kun morsiamemme on kysymyksessä; emmekä me joka päivä naimisliittoja solmi — ja löytyipä näiden herkkujen lisäksi vasikanpaisti ja lammaspiirakka ja "muuta hyvää", kuten Peerybinglen matami sanoi, se on: pähkinöitä, appelsiineja ja leivoksia. Kun ruoka oli pöydällä ja Kalebin lisäys, suuri puinen vati täynnä höyryäviä potaatteja pantu viereen (juhlallisen päätöksen mukaan hän ei saanut tarjota muuta kuin potaatteja), talutti Tackleton vastaisen anoppinsa kunniasijalle. Kunnialla täyttääksensä tämän sijan ja korottaaksensa juhlallisuutta oli majesteetillinen vanha rouva koristanut päänsä myssyllä, jonka piti kevytmielisissäkin herättämän tuntoa hänen arvostansa. Hänellä oli hansikkaatkin. Komea sitä olla pitää — maksakoon mitä tahansa!
Kaleb istui tyttärensä vieressä; Pirkko ja hänen entinen koulukumppaninsa vieretyksin; kunnon ajuri istui vastapäätä toisella puolen pöytää. Neiti Slowboy oli tällä hetkellä huolellisesti erotettuna kaikista huonekaluista, paitsi tuolista, jolla istui, ettei hän mihinkään muuhun loukkaisi pojan päätä.
Samoinkuin Tilly suurin silmin katsoa tirkisteli leluja ja nukkeja, tirkistelivät nekin häntä ja muuta seuraa. Vanhat kunnioitettavat herrat oviensa edessä (he olivat täydessä työn touhussa) katsoivat erinomaisella halulla seuraa, välistä seisahtuen ikäänkuin kuunnellaksensa puhetta ja sitten rajusti heittäen kuperkeikkaa useampaan kertaan, pysähtymättä edes hengittääksensä — juuri kuin ilon huumeessa kaikesta mitä näkivät.
Totta tosiaan, jos näillä vanhoilla herroilla oli taipumusta vahingoniloon, niin heillä oli syytä olla mielissään katsellessaan Tackletonin tyytymättömyyttä. Tackleton viihtyi huonosti: mitä iloisemmaksi hänen morsiamensa tuli Pirkon seurassa, sitä äkäisemmäksi muuttui hän, vaikka hän juuri sitä varten oli tuonut heidät yhteen. Tackleton oli vallan kuin koira soimessa; kun he nauroivat eikä hän tainnut nauraa, pisti hänelle heti päähän, että he nauroivat hänelle.
"Ah, May"! sanoi Pirkko, "armas ystäväni, mitkä muutokset! Iloisen kouluaikamme muisteleminen nuorentaa minut taas."
"Ettehän te olekaan juuri vanha, eikö niin?" lausui Tackleton.
"Katsokaa minun viisasta, totista miestäni tuossa", virkkoi Pirkko; "hän lisää ikääni vähintäänkin kahdellakymmenellä vuodella. Eikö niin, Juho?"