"Mitä, Pirkko!" huudahti ajuri. "Pieni vaimoni!"
Pirkko oli puhunut niin kiivaasti ja innokkaasti, että hän epäilemättä tarvitsikin muistutuksen rauhoittuakseen.
Hänen miehensä varoitus oli tosin ystävällinen, sillä se tapahtui (Juhon mielestä) vain vanhan Tackletonin vuoksi; mutta se vaikutti kuitenkin, sillä Pirkko vaikeni heti eikä hiiskunut enää sanaakaan. Hiljaakin ollessaan hän näytti yhtä hyvin liikutetulta, ja sen viekas Tackleton, jonka puoleksi umpinainen silmä aina vartioi Pirkkoa, huomasi ja piti muistissa — saammepa nähdä minkä vuoksi.
May ei lausunut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, vaan istui ihan vaiti, maahan luoduin katsein, ja näytti juuri kuin hän ei ollenkaan huolisi siitä, mitä puhuttiin tahi mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Nyt rupesi hyvä rouva, hänen äitinsä, puhumaan ja sanoi ensiksi: tytöt ovat tyttöjä, menneet ajat ovat menneet ja hänen luullaksensa ihminen niin kauan kuin on nuori ja kevytmielinen aina käyttäytyy niinkuin nuori ja kevytmielinen ihminen, ja lisäsi vielä pari yhtä oikeaa vastaansanomatonta lausetta. Sitten hän sanoi kiittävänsä taivaan Jumalaa, kun hänen tyttärensä May oli aina ollut hyvä ja kuuliainen lapsi, josta hän ei kuitenkaan tahtonut kiittää itseänsä, vaikka syystä oli uskominen sen olevan hänen ansionsa. Tackletonin hän sanoi siveyden kannalta olevan nuhteettoman miehen; ja mitä naimisliittoon tulee, niin hän oli kaikin puolin toivottava vävy, kuten jokainen tiesi. (Hän puhui kovin innokkaasti.) Se perhekunta, johon Tackleton ennen pitkää oli kuuluva, oli (hän toivoi Tackletonin sen tietävän) syystä ylpeä, ja jos muutamat seikat indigo-sinivärikaupassa olisivat käyneet toisin (sen verran hän vain sanoi, ei enempää), niin olisi perhe kenties hyvinkin rikas. Hän ei sanonut tahtovansa muistuttaa menneistä, kuinka tyttärensä jonkun aikaa oli pannut vastaan herra Tackletonin tarjousta, eikä puhua monesta muusta seikasta, jotka hän kuitenkin kovin laveasti kertoi. Viimeksi hän sanoi maailmassa nimenomaan kokeneensa ja nähneensä, että ne avioliitot, joissa on vähimmän sitä, jota hullut ja lapselliset ihmiset sanovat rakkaudeksi, ovat kaikista onnellisimmat; ja mahdollisimman suurta onnea — ei rajua, vaan lujaa, kestävää — hän toivoi tästä lähestyvästä naimisesta. Päätteeksi hän antoi sitten seuran tietää huomispäivän olevan sen, jota varten hän oli elänyt ja jonka mailleen mentyä hän ei toivonut muuta kuin päästä kuolemaan ja tulla haudatuksi kunnialliseen paikkaan.
Koska nämä mielipiteet olivat vastaansanomattomat — kaikkien semmoisten mielipiteiden yhteinen ja onnellinen ominaisuus, jotka ovat tarpeeksi sisällyksettömiä — kääntyi puhe toisaalle ja vasikkapaisti ja lammaspiirakka, kylmä lampaanlapa, potaatit ja torttu vetivät yleisen huomion puoleensa. Ettei olutpulloilla olisi syytä valittaa ylenkatsetta, esitti Juho Peerybingle huomispäivän, hääpäivän maljan ja käski heidän tyhjentää lasinsa sen kunniaksi, ennenkuin hän jatkoi matkaansa.
Hän näet vain viivähti siellä antaaksensa vanhan hevosen hetken syödä. Hänellä oli vielä neljän tahi viiden virstan matka edessä; ja kun hän illalla palasi, niin hän kävi Pirkkoa hakemassa ja levähti taas vähäsen kotimatkalla. Semmoinen oli ollut järjestys näinä iltaseurapäivinä aina alusta aikain.
Kaksi muutakin läsnäolevaa, paitsi morsian ja sulho, ei maljasta huolinut. Toinen oli Pirkko, joka oli liiaksi sekaisin tietääksensä kuinka tällä hetkellä oli meneteltävä, toinen oli Bertha, joka äkisti nousi ja lähti pöydästä.
"Hyvää iltaa!" sanoi Juho Peerybingle pukien päällystakin yllensä.
"Palaan tavalliseen aikaan. Hyvää iltaa!"
"Hyvää iltaa, Juho", vastasi Kaleb.
Näytti kuin hän olisi sanonut sen ulkoläksyn tavoin, ja hänen kätensä viittasi samalla tietämättömällä tavalla; sillä hän katseli Berthaa yhtämittaa ja huolellisesti.