"Oi isä, isä!" huudahti sokea tyttö ja hyrähti itkuun. "Minun kovaa, kovaa kohtaloani!"
Kaleb vei kätensä silmiensä ylitse ennenkuin vastasi.
"Mutta ajattelehan kuinka iloinen ja onnellinen sinä olet ollut,
Bertha! Kuinka hyvä, kuinka monelle rakas."
"Juuri se koskeekin sydämeeni, hyvä isä! Jokainen on hellä ja ystävällinen minulle!"
Kaleb oli liiaksi liikutettu voidakseen käsittää häntä oikein.
"Olla — olla sokea, rakas Bertha raukkani, on kyllä suuri onnettomuus; mutta —"
"Sitä en ole koskaan tuntenut!" huudahti sokea tyttö. "En ole koskaan sitä täydellisesti tuntenut. En koskaan! Jolloinkulloinhan olisin suonut näkeväni teidät tahi hänet, kerran vain, rakas isä, kerran lyhyen silmänräpäyksen ajan, että tietäisin mitä kannan täällä sydämessäni" — hän laski kätensä rinnallensa — "että tulisin vakuutetuksi, olenko oikeassa! Ja jolloinkulloin (mutta silloin olin vielä lapsi) itkin ja rukoilin öillä ajatellessani, etteivät teidän kuvanne, jotka sydämestäni nousivat taivaaseen, voineetkaan olla todenmukaisia. Mutta se tunne katosi pian. Se katosi, ja minä olin taas levollinen ja iloinen!"
"Kyllä se taaskin katoaa", lausui Kaleb.
"Mutta isä! Oi hyvä, armas isä! anna minulle anteeksi, jos olen paha!" sanoi sokea tyttö. "Eihän se suru minua paina!"
Hänen isänsä ei voinut pidättää kyyneleitänsä, vaan ne vierivät tulvanaan, niin liikuttava oli tytön totisuus. Mutta hän ei vielä ymmärtänyt.