— Ja nuot rautatiet, joita pitkin savu- ja höyrypilvet niin joutuisaan liikkuvat, saattavat sen minulle niin eloisaksi, — jatkoi tyttö. — Minä muistelen kuinka paljon on ihmisiä, jotka voivat mennä mihin tahtovat, toimiinsa tai huvituksiinsa. Savupilvet minulle ilmaisevat, että he todella kulkevat silmieni edessä, ja siten minulla on heistä seuraa, jos haluan sitä. Tuossa on myös suuri asemahuone. Mäki sen tosin peittää näkyvistäni, mutta sittenkin voin usein kuulla, että se on siellä, ja tiedän sen myöskin aina. Minun mielestäni se tavallansa yhdistää minut en tiedä kuinka moniin paikkoihin ja asioihin, joita en ikänä saa nähdä.
Kainostelevasti ajatellen, että se ehkä jo oli hänetkin yhdistänyt johonkin, jota hän ei ikänä ennen ollut nähnyt, sanoi matkustaja hämmästyneenä: — Aivan niin!
— Ja siis näette, herra, — jatkoi Phoebe, etten olekaan niin surkea raukka kuin te luulitte, ja että minun on sangen hyvä elää.
— Teillä on onnellinen ja iloinen mieli, — sanoi Barbox Veljekset, ehkä hiukan ajatellen omaa onnetonta luontoansa.
— Niin, mutta jos tuntisitte isäni, — vastasi tyttö, — hänelläpä vasta on oikein iloinen mieli! Älkää olko millännekään, herra! — Matkustaja säikähtyi kuullessaan askeleita portaissa, sillä hän pelkäsi, että häntä pidettäisiin vastuksellisena ja kutsumattomana vieraana. — Isäni sieltä vain tulee.
Ovi aukeni ja isä seisahtui kynnykselle.
— Mitä, Lamppu! — huudahti Barbox Veljekset, karaten ylös tuolilta. — Kuinka te voitte, Lamppu?
Tähän Lamppu vastasi: — Kah, matkustamaton matkustaja! Kuinka te voitte, herra!
Ja he löivät kättä Lampun tyttären suureksi ihmeeksi.
— Olenpa tuon yön jälkeen käynyt teitä katsomassa ainakin puolen tusinan kertaa, — sanoi Barbox Veljekset, — vaan enpä ole milloinkaan tavannut teitä.