Tästä moitteesta huolimatta Barbox Veljekset taas rupesi tarkasti katselemaan lasta, kun tämä kumartui korttitalonsa yli ja hänen tuuheat kiharansa varjostivat kasvoja. — Mahdotonta, — ajatteli matkustaja, — että olisin ennen nähnyt tämän sievän lapsen. Olisinko ehkä nähnyt sen unissa? Jossakussa surullisessa unennäössäni?
Mutta hän ei saanut asiasta selvää. Sentähden hän sen heittikin ja antautui muurarinammattiin, Pollyn päiväläiseksi. Hän rupesi rakentamaan kolmi-, neli-, jopa viisikerroksisia korttitaloja.
— Kuule! Kenenkä luulet nyt tulevan? — kysyi Polly illallisen perästä hieroen silmiään.
Matkustaja koetti arvata: — Ehkä passari?
— Ei, — sanoi Polly, — Nukku-Matti se on. Minua alkaa nukuttaa.
Taas uusi hämmästyttävä seikka matkustajalle!
— Eivät näytä tänä iltana enää tulevan minua hakemaan, — sanoi Polly.
— Mitäs sinä luulet?
Ei hänkään sitä luullut. Vielä neljännestunnin kuluttua, kun Nukku-Matti ei enää ollut tulossa, vaan jo oli tullut, täytyi kutsua tuo konstantinopelilainen palvelustyttö, joka kernaasti lupasi pitää huolta siitä, että lapsi saisi maata hyvässä, terveellisessä huoneessa; itsekin hän lupasi mennä samaan kamariin levolle.
— Ja olkaa hyvä ja pitäkää tarkka huoli, — sanoi Barbox Veljekset, jolle taas uusi pelko tuli mieleen, — ettei lapsi putoa ulos vuoteestaan. —
Pollysta tämä oli niin erinomaisen naurettavaa, että hän molemmilla käsillään tarttui matkustajaa kaulaan, joka rahilla istuen poimi kortteja lattialta. Tyttönen heilutti häntä sinne tänne, painaen hymykuoppaiset poskensa hänen olkapäätänsä vasten.