— Hoi! Mies tuolla alhaalla!
Ratavahti kuullessaan tämän kutsuvan äänen, seisoi koppelinsa ovella, kädessään lippu, joka oli kierretty lyhyen kepin ympärille. Paikan laatuun katsoen olisi luullut, ettei hänellä olisi ollut syytä epäillä, miltä puolelta ääni tuli. Mutta hän ei katsonut ylös sinne, missä minä seisoin, melkein hänen päänsä päällä jyrkän kaivanteen reunalla, vaan kääntyi päinvastoin pois, katsoen pitkin rautatielinjaa. Hän teki sen tavalla, joka kummastutti minua, vaikka henkenikään uhalla en olisi voinut sanoa, mitä kummaa siinä oli. Mutta minä muistan, että näin hänessä jotakin, mikä minua kummastutti, vaikka miehen muoto tuon syvän juovan pohjassa näkyikin vain pienenä ja hämäränä, ja vaikka minä seisoin korkealla hänen yläpuolellansa keskellä paahtavan päivän valoa, niin että minun täytyi kädellä varjostaa silmiäni ennenkuin huomasin koko miestä.
— Hoi! Mies tuolla alhaalla!
Hän käänsi katseensa rautatielinjasta, nosti silmänsä ja näki minut korkealla yläpuolellaan.
— Onko yhtään polkua, jota myöten voisin päästä alas teidän puheillenne?
Hän katsoi minuun vastaamatta mitään, ja minä katselin häneen, heti uudistamatta joutavaa kysymystäni. Samassa tuntui epäselvää tärinää maassa sekä ilmassa, joka pian muuttui kovaksi tykytykseksi ja läheneväksi suhinaksi: en voinut olla taaksepäin hyppäämättä, ikäänkuin tuo voima olisi voinut vetää minua alas. Kun pikajunan savu, joka ylettyi minuun saakka, oli mennyt sivutseni ja hajaantunut pitkin seutua, niin minä katsahdin taas alas ja näin miehen jälleen käärivän kokoon lippua, jota hän junan ohikulkiessa oli heiluttanut.
Nyt uudistin kysymykseni. Hetken kuluttua, hyvin tarkasti minua katseltuaan, hän osoitti kokoon käärityllä lipullansa paikkaa, joka oli samalla korkeudella missä minäkin seisoin, mutta pari kolme sataa askelta edempänä. Huudettuani hänelle: »Hyvä on!» läksin sille paikalle, ja löysinkin, tarkkaan ympäri katseltuani, epätasaisen, mutkittelevan polun, jota rupesin astumaan alas.
Kaivanne oli sangen syvä ja tavattoman jyrkkä. Se oli kaivettu näljäpintaisen vuoren läpi, joka tuli yhä rapaisemmaksi ja märjemmäksi mitä alemmaksi pääsin. Tästä syystä matkani kesti tarpeeksi kauan, jotta minulla oli aikaa muistella, kuinka eriskummallisen vastahakoiselta hän näytti osoittaessaan polkua.
Tultuani niin syvälle alas pitkin mutkikasta polkua, että taas sain miehen näkyviini, näin hänen seisovan ratakiskojen välissä sillä radalla, jota myöten juna äsken oli kulkenut. Hän seisoi siinä ja näkyi odottavan tuloani. Vasemmalla kädellään hän piteli leukaansa ja vasen kyynäspää oli oikean käden nojassa, joka taas lepäsi ristissä rinnalla. Hän seisoi siinä niin odottavan ja varovaisen näköisenä, että minä, kummastuksissani hetkeksi seisahduin.
Jatkoinpa jälleen kulkuani alaspäin ja näin, tultuani radan tasalle ja lähetessäni miestä, että hän oli mustapintainen, kalvakka mies, jolla oli musta parta ja jotenkin sakeat kulmakarvat. Hänen vahtipaikkansa oli yksinäisimpiä, synkimpiä paikkoja mitä ikinä olen nähnyt. Molemmin puolin vuotavankostea, epätasainen kallioseinä, joka peitti kaikki näkyvistä paitsi kaistaleen sinistä taivasta. Näköalana pitkinpuolin oli toisaalla ainoastaan saman suuren vankihuoneen polvitteleva jatko; toisaalla se vielä pikemmin loppui hämärään punaiseen lyhtyyn ja mustan tunnelin synkkään kitaan, jonka kömpelö rakenne oli raa'an, mieltäpainostavan ja kolkon näköinen. Päivä niin harvoin pääsi paistamaan tähän paikkaan, että siinä tuntui haudantapainen kalman haju; ja siellä puhalsi niin kylmä viima, että se jääti minut jääkylmäksi, ikäänkuin olisin jo lähtenyt todellisesta maailmasta.